Jukolan viesti 2013

Tänä vuonna Jukolan ja Venlojen viestiä isännöi Jämsän Retki-Veikot. Kilpailukeskus oli sijoitettu Jämsänkosken Myllymäen alueelle, jossa oli hyvät tilat kilpailun järjestelyille. Autot (ainakin meidän) piti jättää vähän kauemmaksi kisakeskuksesta, mutta non-stop-bussikuljetukset siirsivät kilpailijat autoilta lähelle kilpailukeskusta. Kilpailukeskus tosin ei ollut kovin yhtenäinen, eikä näin mielestäni luonut kovin tiivistä kisatunnelmaa. Toinen asia, jota voisi kritisoida oli opasteiden heikkous. Ainakin alueelle tullessa sai välillä vähän aikaa ihmetellä missä mitäkin on, ja etenkin oman paikan teltta-alueeta löytäminen tuotti vähän vaikeuksia. Muuten järjestely toimivat moitteetta. Ruokapaikkoja oli ripoteltu ympäri kisakeskusta ja ne toimivat hyvin. Myös lähellä sydäntäni olevaa aihetta, vessoja, oli tällä kertaa riittävästi ja joka puolella.

Sää lauantaina, Venlojen viestin aikaan, oli kaikin puolin mainio. Lämpö oli hieman alle kaksikymmentä astetta ja taivas oli puolipilvinen. Aurinko ei siis päässyt porottamaan aluetta kuumaksi, mutta ajoittain tummatkin, taivaalla lipuvat pilvet, pitivät vedet sisällään, eikä kastellut yli kuusitoistatuhatpäistä kilpailijajoukkoa ja varmaankin viiteenkymmeneentuhanteen kohonnutta kokonaiskatsojamäärää. Iltaa kohden lämpötila alkoi laskemaan ja myös navakka tuuli laittoi kaivamaan lisää vaatteita päälle.

Viime vuonna itseltäni jäi viesti väliin, mutta tänä vuonna olin taas metsäänlähtökunnossa. Alastaron reserviläiset olivat kelpuuttaneet minut joukkueeseensa ja osuudeksi oli annettu kolmas, eli ns. pitkä yö. Kaksi vuotta aikaisemmin oli suunnistanut saman osuudet Metso Automationin joukkueessa Virolahdella muutaman minuutin päällä kahden tunnin aikaan. Tämän vuoden aikaa oli tosi vaikea etukäteen ennustaa, sillä suunnistukset olivat jääneet melko vähiin, eikä pitkiä juoksulenkkejä ollut viimeisen vuoden tullut tehtyä ainoatakaan. Onneksi hiihtokausi oli ollut hyvä ja pyöräilyäkin oli jonkin verran alla, joten peruskunto sinänsä piti olla kunnossa. Juoksukunto ja jalkojen kestävyys olivat vain melkoinen arvoitus.

Itse Jukolan viesti alkoi perinteiseen tapaan illalla kello 23, juuri ennen auringon laskua. Sää oli iltaa kohden seljennyt ja yöstä näytti tulevan kirkas. Viestin lähdön jälkeen meni telttaan kokeilemaan, josko saisi nukuttua edes vähäsen, ennen kuin ykkösosuuden viestinviejä tulisi maaliin ja herättäisi minut valmistautumaan omaan osuuteeni.

Kello yksi yöllä kävi käsky nousta ylös. Ulkona oli edelleen melko valoisaa, eikä mäntymetsässä olevalla telta-alueella tarvinnut lamppua liikkumiseen tai vaatteiden vaihtoon. Lämpötila oli laskenut kymmeneen asteeseen, joten aivan mahdottoman kylmä sää ei ollut, mutta sen verran kuitenkin, että päätin laittaa ylimääräisen paidan suunnistuspaidan alle. Päivällä olin ostanut uudet suunnistuskengät, mutta päätin vielä viimeistä kertaa laittaa vanhat kengät jalkaan. Se haudattaisiin sitten kilpailun jälkeen suihkuosaston roskikseen.

Ykkösosuutemme viestinviejä oli edennyt sen verran vikkelästi metsässä, että odotettavissa oli, että pääsisin metsään odotettua aikaisemmin. Tästä syystä kiiruhdin vaatteiden vaihdossa ja suuntasin kohti lähtöaluetta jo puoli kahden jälkeen. Matkalla tarkastin testileimasimella, että toimiiko emit-korttini ja niinhän siinä sitten kävi, että yhden ledinväläyksen se toimi, mutta sitten se pimeni. Samalla kun suuntasin kohti lähtöaluetta, Tuuli lähti hakemaan minulle omaa toimivaa emit-korttiaan. Lähtöalueen sisäänmenossa vielä tarkastin ja totesin toimitsijoidenkin toimesta, että korttini on pimeä, joten jäin odottelemaan Tuulin tuomaa toista korttia. Onneksi mikään kiire ei ollut, sillä kello ei ollut vielä kahtakaan kun pääsin lähtöalueelle sisälle.

Lähtöalueella seurasin kännykästäni, miten toisen osuuden menijä etenee väliaikarasteilla ja sain todeta, että hieman tuli hätäiltyä lähtöön lähdössä, sillä näytti siltä, että saisin tunnin verran värjötellä ennen metsään pääsyä. Hölkkäilyn ja neljän vessakäynnin jälkeen, melko tarkkaan kello 3, sain oman karttani käteen ja pääsin tositoimiin.

Aurinko nousisi vasta puolen tunnin päästä lähdöstäni, mutta sen verran valoisaa jo oli, että en laittanut mukanani olevaa otsalamppua edes päälle metsään lähtiessäni. Heti K-pisteen jälkeen mieleeni palautui taas, että mitä Jukolassa suunnistaminen oli. Eli piti ottaa vain suunta ja seurata oikeaan suuntaa lähtevää uraa. Ensimmäiselle rastilleni oli matkaa puolitoista kilometriä, josta käytännössä vain viimeinen 100 m piti vähän suunnistaa. Muuten sai painaa “kartta rullalla” niin paljon kuin kantti kesti. Tosin heti ensimmäistä rastia pummasin muutaman minuutin verran, mutta onneksi se jäi kisa pahimmaksi hauksi.

Seuraavat rastit alkoivat löytymään sitten jo sujuvammin, kiitos hyvien urien. Edellisiin viesteihin poiketen en joutunut missään vaiheessa mihinkään pitkään letkaan, vaan sain tehdä melko hyvin omaa suunnistustani. Tosin kyllä lähes koko ajan joku eteni kanssani samaa uraa, mutta häiriöksi tai tien tukkeeksi asti heitä ei ollut.

Seuraava pieni haku tuli vasta rastilla 11, mutta tuskin siihenkään minuttia – kahta enempää meni. Hieman liian aikaisin tuli poikettua polulta metsään, mutta virhe tuli havaittua melko pian ja rasti löytyikin edempää ilman suurempaa pyörimistä. Kahdennentoista rastin jälkeen alkoi isommat hajonnat ja siinä olikin seuraavat kuusi rastia tosi pienillä rastiväleillä. Itse löysin nuo rastini ilman mitään ongelmia, mutta muita palloilijoita ja rastinnumeron kyselijöitä metsästä kyllä löytyi.

Myös rastiväli 18-19 oli hieman yli kilometri mittainen, mutta vasta välin 22-23 voi luokitella pitkäksi, sillä se oli lähes kaksikilometriä. Tosin tuollakin välillä toteutui Jukolalle tyypillinen piirre, eli juoksua valmista uraa pitkin, vain kompassista välillä tarkastus, että suunta on todellakin oikea. Tämän vuoden Jukolalle oli tyypillistä, että rastiväleiltä löytyi runsaasti ns. stoppareita ja selviä maaston kohtia. Teitä pitkin ei juurikaan päässyt juoksemaan, mutta niiden yli tuli useaan otteeseen mentyä, joten viimeistään näissä kohdissa pääsi aina kartalle, jos olisi juoksun aikana kartalta itsensä kadottanut. Myös muita helpottavia tekijöitä metsästä löytyi, kuten suuria sähkölinjoja, kielettyjen alueiden merkintöjä ja leveitä (ja mutasia) ojia.

Loppujen rastienkaan kanssa ei ollut ongelmia, vaan ne löytyi oikeastaan ilman mitään ongelmia. Loppua kohden vauhti tuntui vain lisääntyvän, kun alkoi huomaamaan, että kyllä sitä jaksaakin loppuun asti juosta. Ja maalissa hieman harmittikin, ettei ollut uskaltanut juosta metsässä kovempaa, sillä voimia oli vielä hyvin jäljellä, kun ojensin kartan neljännen osuuden viestinviejälle.

Kaikenkaikkiaan osuudellani oli rasteja 31 kappaletta, mittaa oli merkitty olevaksi 14,4 km, mutta kiertojen kanssa GPS:ään matkaa kertyi melko tarkkaan 16 km. Nousumetrejä oli 350. Osuuteeni kulutin järjestäjien mukaan aikaa 2:01:35 ja sijoitukseni osuudellani oli 721/1549. Ja henkilökohtaisesti mikä tärkeintä, paikat pysyivät kunnossa eikä mihinkään paikkaan matkan aikana juurikaan sattunut. Jälleen yksi mukava kokemus takataskussa.

DSCF1049[1]

Leave a Reply

Your email address will not be published.