Piikki ja puremia

Onpas outo aika päivittää blogia. Kello ei ole vielä sunnuntaina aamulla seitsemääkään ja näppäimistöä paukutetaan jo ihan tosissaan. Viime viikolla ei päivitystä tullutkaan, sillä kaikki ehtoot meni pihahommissa, kun ulkona oli niin komeat kelit. Nyt päivityksen voi tehdä jo näin aamusta, sillä tälle päivälle ei treeniä ehdi tullakaan, nimittäin päivällä pitäisi käydä Jyväskylässä katsomassa neljäviikkoista ja illalla tuossa lähistöllä 92 vuotiasta.

Siinä kävi sitten niin kuin vähän pelkäsinkin. Ahneella on tunnettu loppunsa. Pari viikkoa sitten kaikki oli vielä niin hienoa ja upeaa, kun pääsi käymään suunnistuskisoissa, ja juoksin jopa samana päivänä töihin ja töistä kotiin. Kantapää oli jo kyllä aiemminkin antanut vähän lisääntyneen kipuilun merkkejä, mutta nyt se alkoi sitten tuntumaan melkein koko lenkin ajan ja normaalissa kävelyssäkin. Sille tuli sittenkin liikaa rasitusta liian äkkiä.

Päätin harventaa juoksukertoja ja lisätä pyöräilyä, kun kerran Pirkan Pyöräilyynkin tuli taas ilmoittauduttua. Mökiltä pyöräilin viikko sitten kotiin ja pari kertaa olen tullut töistä Siuron kautan kotiin (josta tulee matkaa maratonin verran). Kantapään kipu alkoi kuitenkin tuntumaan jo pyöräilykengässäkin, joten aloin taas selailemaan Koskiklinikan lääkäriluetteloa ja varauskirjaa.

Viime keskiviikkona sitten kävin tekemässä sen, minkä olin luvannut itselleni jättää tekemättä enää milloinkaan. Eli taas lykättiin yksi ampulli kortisonia jalkaan. Seuraavana päivänä alkoi jo huomaamaan, ettei normaali kävely enää tuntunut kantapäässä kovinkaan pahalta. Lauantaiaamuna, kun hyppäsin sängystä ylös, niin ihmetys oli suuri, kun nilkka ei ollut jäykkä laisinkaan. Heti päivän ensiaskelista lähtien pystyi kävelemään normaalisti, ilman kipuja. Enpä muista milloin tuollainen tilanne olisi viimeksi ollut.

Lauantai-iltana piti päästä sitten testaamaan jalan kestoa ihan juoksulenkillä. Vajaan 9 km:n lenkin tein ilman minkäänlaisia tuntemuksia kantapäässä. Noin kivutonta lenkkiä en ole tehnyt varmaan ziljoonaan vuoteen. Jalan kunto seuraavana aamuna oli sitten seuraava tarkkailun paikka. Mutta tänäkin aamuna pääsi kävelemään ihan normaalisi heti sängystä noustuani. Tässähän alkaa olla siis toivoa, että tuo jalka voisi tulla joskus vielä jopa ihan kuntoon.

Toinen alkuviikolla tuskia tuottava aihe oli edellisen viikonlopun itikat. Mökillä tuli kaivettua yhtä kantoa maasta shortseissa ja crokseissa. Jotain pirun mäkäriä siinä jaloissa koko ajan pyöri ja ne pääsi syömään jalat melkoisille paukuroille. Sunnuntai meni vielä ihan ok, mutta seuraava yö ja maanantain työpäivä olivatkin sitten melko tuskaa. Jalkoja kutisi niin, että hulluksi meinasi tulla. Töiden jälkeen sain onneksi apteekista helpotusta tuskiini, mutta vielä tiistaina meinasi lenkki jäädä kesken, kun nilkkoja kutisi niin, ettei juoksusta meinannut tulla mitään. Kaikkea sitä joutuukin tässä maailmassa kestämäänkin.

Ao. kuva on Särkänniemen Koiramäen puistosta. Lauantaina tuli poikettua sielläkin, kun olimme Särkänniemi-suunnistuksen talkoissa. On kyllä saatu Koiramäki tosi hienoksi. Suosittelen siellä käyntiä.

Viikon kuva by Tuuli

Viikon kuva by Tuuli

Leave a Reply

Your email address will not be published.