Karhunkierroksella

Nyt tulee sitten lupaamani tarina Karhunkierroksesta joka tuli suoritettua viime viikonloppuna.

Kaikki lähti siitä kun työtoverini Hannu edelliskesänä oli patikoinut (taas kerran) kierroksen läpi. Hän sitten ehdotti, että mitäs jos kokeilisimme juosta kierroksen yhdessä päivässä. Mentäisiin rauhallista PK-vauhtia ja järjestettäisiin muutama huoltopaikka jossa huilattaisiin ja tankattaisiin. Minä oli vaan, että tottahan toki, mikä ettei (just joo… ei tuu kyllä onnistumaan). Talvella Hannu otti sitten asian uudelleen tosissaan esiin, ja viime perjantaina sitten viisi hullua istui autossa nokka suunnattuna kohti Kuusamoa.

Mukana oli työkaverit Hannu ja Esa, Hannun sukulaispoika Sami ja minun vaimoni Tuuli. Saavuimme Samin hommamalle mökille Kuusamoon illalla klo 19 aikoihin ja aloimme valmistautumaan seuraavan päivän koitokseen. Hannu kävi huoltokaksikon Mikan ja Kimmon kanssa kiertämässä seuraavan päivän huoltopaikat läpi, ja me muut asetuimme mökkiin.

Lauantaiaamuna heräsimme klo 3 ja aloimme keittämään puuroa ja valmistelemaan eväitä päivän koitosta varten. Itse ottaisin selkääni juoksurepun johon laittaisin varasukat, vessapaperia sekä vähän evästä. Mökiltä lähdimme klo 5:n jälkeen ajelemaan kohti Hautajärven luontotupaa, jonne saavuimme klo 6 aikoihin. Kävin vielä pusikossa tyhjennyksellä ennen lähtöä. Sitten vaan lähtökuva ja kuskille moro. Edessä oli 80 km taivalta. 4 tunnin ja n.27 km päässä pitäisi olla ensimmäinen huoltopaikka.

Sää oli mukava, pari astetta pakkasta, poutaista ja tyyntä. Mikäs sen parempi juoksukeli. Alkuvauhti oli mukavan leppoista, juttu lensi ja sykkeitä vertailtiin. Itse en laittanut GPS-sykemittariani vielä päälle, sillä sen akut ei tulisi kestämään koko matkaa. Sovimme Tuulin kanssa, että hän pitää alkumatkan samanlaista mittariaan päällä, ja minä laitan vasta puolessavälissä kun hän akkunsa (mittarista) alkavat loppumaan. Muutaman kerran kyllä laitoin mittarin vähäksi aikaa päälle katsoakseni sykkeitä, alle 120, eli rauhallista on.

Viihdyin aika paljon letkan hännillä, sillä vaikka muu porukka hölkkäsi eteenpäin, niin minä aina välillä kävelin juurakkoisemmat kohdat. Pelkäsin nimittäin polveni kestävyyttä, ja ajattelin, että kävely siirtäisi polvivaivoja eteenpäin. Koska letkan vauhti ei ollut paljon reipasta kävelyvauhtia kovempaa, niin en jäänyt siitä paljon jälkeen, vaikka kävelin useammin kuin muut.

Noin 15 kilometrin kohdalla pysähdyimme täyttämään purosta tyhjentyneitä vesipullojamme ja tyhjentämään täydentyneitä rakkoja. Itselläni oli mukana 4:n pikkupullon juomavyö, ja siitä täytin kaksi tyhjentynyttä pulloa. Siitä matka lähti taas uudelleen liikkeelle, maasto alkoi muuttumaan mäkisemmäksi ja huonokuluisemmaksi, ja kävelyosuudet pitenivät. Riippusiltojen luona näkyi ensimmäiset muut vaeltajat. He olivat vasta heräilleet ja tekivät aamutoimia. Muutama sana siinä vaihdettin ja pullot taas täytettin. Itse aloin jo vähän venyttelemään, sillä alkoi tuntua, että reiden alkavat menemään jumiin.

Loppumatka ensimmäiselle huoltopaikalle olikin vähän parempikulkuisempaa maastoa ja vahti tuntui vähän lisääntyvän. Vähän ennen huoltoa tein muutaman vähän reippaamman juoksupätkän, sillä tuntui, että reippaampi vauhti oli rennompaa juosta eikä jumittanut niin paikkoja. Ennen huoltoa alkoi jo vähän oikea polvenseutu oireilemaan (ja takana vasta vajaa 30 km).

Ensimmäiseen huoltoon (Oulangan kansallispuiston luontokeskus) tultiinkin aikataulussa, eli aikaa oli mennyt n. 4 tuntia. Matkaa takana oli 27 km. Huolossa vaihdoin sukat sekä lämpökerraston paidan. Huollon menussa oli lihasoppaa, banaania, suolakurkkua, Battery:ä sekä rusinoita. Ennen lähtöä kävin vielä tyhjennyksellä. Noin puolentunnin tauon jälkeen lähdimme taas jatkamaan matkaa.

Toisen osuuden alku oli hyväkulkuista polkua ja siinä vauhti pysyikin jälleen siinä 8 min/km vauhdissa. Oikea polvenseutu oli alkanut vihoittelemaan heti huollosta lähdettyä, mutta venyttely auttoi aina vähäksiaikaa. Etapin ensimmäinen 10 km oli siis aika mukavaa maastoa ja meno maistui, mutta sitten maasto alkoi taas kumpuilemaan, ja juuret ja kivet ilmestyivät polulle. Yksi takaisku eväiden puolella oli tapahtunut, sillä Tukholman maratonilta yli jääneet geelit oli otettu mukaan, ne oli ollut Tukholmasta asti pikkupussissa ja nyt kun niitä piti alkaa nauttimaan, niin kaikki geelit oli tyhjentyneet pussinpohjalle yhdeksi liisteriksi. Ei niitä sieltä viitsinyt alkaa nuolemaan, eli sitten oltiin ilman geelejä.

40 km:n kohdalla laitoin sitten GPS-sykemittarini päälle. Syke näytti 120 paikkeilla, eli kevyesti vielä mentiin. Tosin kävelykin oli lisääntynyt. Polvi oli vihoitellut taas enemmän jokusen kilometrin ajan.

Jussinkämpälle saavuimme n. 45 km:n kohdalla. Siellä pysähdyimme vähän pitemmäksi aikaa tyhjennykselle ja tankkaukselle. Nyt alkoi jo muiltakin kuulumaan kommentteja, että paikat eivät olleet ihan kunnossa (Tuuli tosin oli vielä ehjässä kunnossa). Venyttelimme paikkoja ja sitten taas jatkoimme matkaa. Tämän etapin aikataulu näytti vähän venyvän joten soittelimme jossain vaiheessa huoltoon, että myöhästymme jonkin verran.

Maasto alkoi mennä tosi huonokulkuiseksi, välillä oli tosi jyrkkiä rappusia alaspäin (joista polvet eivät tykänneet ollenkaan) ja välillä joen rantakivikot olivat niin hankalia, että nelinkontin piti mennä. Itselläni alkoi jo toinenkin polvi kiukutella, eli tuskaa oli.

Kun pääsimme Pikkukarhunkierroksen lenkille, niin muuta porukkaa alkoi lappaamaan vastaan oikein kunnolla. Reitti oli hyväkulkuinen ja vauhti tuntui taas paranevan. Polvetkin tuntui tykkäävän enemmän, kun alusta muutui tasaisemmaksi ja askel vähän rennommaksi. Maisematkin muutuivat aika hulppeiksi ja jylhiksi, oli Jyrävän köngästä ja kaikkee.

Toinen huoltopiste oli Jyrävän könkäältä n. kilometri eteenpäin tien varressa. Saavuimem sinne n. 1,5 tuntia aikataulua myöhäss, mutta vielä ei pitänyt olla kiire pimeyden suhteen. Huollossa söimme kauravelliä sekä muita jo ensimmäisessä huollossa tutuksi tulleita eväitä. Tauko oli taas n. puolituntia. Sami päätti jättää matkanteon tähän, sillä hänen jalkaongelmansa paheni siihen pisteeseen, että enään ei ollut järkeä jatkaa matkaa. Muu nelikko lähti taas liikkeelle.

Matkan teko tuntui taas maistuva, kun oli saatu murua rinnan alle. Polvet kyllä kiukutteli, mutta ehkä ei niin paljon kuin ennen huoltoa. Polkukin oli suht hyväkuntoista. Muutaman kilometrin jälkeen eksyimme vähän reitilta, ja tarvimme karttaa jotta löysimme takaisin polulle. Hakkuuaukolla oli hakattu myös reitin merkinnät pois (tai sitten me ei vaan huomattu niitä).

Hannu jättäytyi muusta porukasta, sillä hänen jalkavaivansa alkoivat myös pahenemaan. Meillä muilla oli myös vähän aikatauluongelmia, sillä Rukalle olisi vielä paljon hankalia kilometrejä, ja pimeän tuloon ei olisi enään montaa tuntia aikaa. Jatkoimme siis kolmistaan suht reipasta hölkkää eteenpäin. Aloimme pikkuhiljaa nousemaan kohti Konttaisen huippua. Siinä oli kyllä monta nousua ja laskua ennenkuin sinne pääsimme. Ensin kilometritolppien väli venähti 1,5 km:ksi ja sitten ne katosivat kokonaan. Matka tuntui tosi pitkältä Konttaiselle, sillä nyt oli polvivaivojen lisäksi tullut mukaan myös kramppailevat pohkeet ja takareidet. Onneksi ne ei kuitenkaan ihan kiinni krampanneet, oireilivat vain.

Konttaiselta oli kyllä hienot näköalat, mutta kauan ei niitä parantunut ihailla, sillä hämärä alkoi pian laskeutumaan ja edessä oli vielä Valtavaaran ja Rukan ylitykset. Lasku Konttaiselta huoltopisteelle ei ollut kovin pitkä, mutta tosi jyrkkä (onneksi? pääosin rappusia), ja tämä oli varaankin reissun tuskaisin osuus. Ei oikein tiennyt mitenpäin rappusia olisi pitänyt kulkea alaspäin.

Kolmas huolto suoritettiin nopeasti, vähän evästä mukaan ja rinnan alle, ja heti matkaan. Maaliin ei ollut matkaa kuin n. 6 km, mutta nyt alkoi jo hämärtämään.

Valtavaaralle nousu oli paikoin tosi jyrkkää ylämäkeä ja paikoin tosi kivikkoista ja jyrkkää alamäkeä. Juoksemiseen ei ollut mitään mahdollisuuksia. Ensimmäinen kolme kilometriä oli tosi hidasta, mutta sitten kun pääsimme Valtavaaran huipulle, niin alusta parani taas. Kyltti näytti, että matkaa olisi 3,5 km Rukalle, aurinko oli jo laskenut, ei siis muuta kuin jalat alle ja matkaa jatkamaan. 1,5 km olikin taas hyvää alaspäin viettävää polkua ja se pätkä menikin hyvin. Sitten alkoi taas kivikkoiset alamäet, ja kun alkoi olemaan jo melko pimeää, niin varovaisesti täytyi mennä.

Kilometri ennen maalia olimme päässeet Valtavaaralta alas tielle. Mutta sitten edessä näytti olevan jyrkät rappuset jonne Karhunkierros vielä jatkui. Oli siis noustava vielä Rukalle. Portaiden yläpäässä hävisi sitten reittimerkinnät, sillä pimeys oli jo laskeutunut. Kartan tutkimisen ja Hannulle soiton jälkeen päätimme lähteä laskemaan yhtä laskettelurinnettä alas toivoen, että saapuisimme tielle. Tietä pitkin sitten päädyimme hyppyrimäelle, jonka alastulorinteen rappusia menimme alas. Pikkuhiljaa alkoi Hannulle selvitä missäpäin me harhailimme ja pienen ajan jälkeen, kun olimme tarponeet pimeää tietä eteenpäin, ilmaantui huoltoautomme valot tielle. Reissu oli päättynyt. Aikaa lähdöstä oli kulunut n. 15,5 tuntia ja GPS -mittari näytti 83 km. Oli se aika mahtava tunne.

Mahtava tunne ei sitten enään ollutkaan sunnuntaina kun piti autossa istua 10 tuntia. Paikkoja särki ja taukopaikoilla käveleminen tuotti tuskaa. Se oli kumma juttu, että ne paikat polvesta jotka olivat juoksun aikana kipeä, eivät enään olleetkaan, vaan kipu oli siirtynyt toiseen paikkaan (polvenseudulla kuitenkin).

Semmoinen pikainen Kuusamon reissu se oli. Minä, Tuuli ja Esa saatiin taivallettua koko matka. Hannulta jäi vain muutama viimeinen kilometri väliin ja Samikin meni upeat n.60 km.

Maisemia ei paljon ehtinyt nähdä, ainoastaan polun juurakkoa ja kiviä, sekä tossujen kantapäitä. Kivaa kyllä oli. Paikat tosin meni vähän huonoon kuntoon, ja ne pitäisi saada pian parannettua, sillä uudet koitokset on vielä syksyllä edessä.

Leave a Reply

Your email address will not be published.