Kankaanpään Maraton 2017

Seitsemän vuotta siitä on sitten kulunut kun viimeksi olen maratonin lähtöviivalle asettunut. Kun vuonna 2010 juoksin edellisen maratonini Kankaanpäässä, niin silloin ei ollut tarkoitusta pitää näin pitkää kisataukoa maratonien suhteen, mutta tässä on nyt ollut vaikeita kausia takana akillesjänne- ja kantapääongelmien vuoksi. Jossain vaiheessa olin jo melko varma, ettei maratonin mittaista kisaa tule enää eteen. Eikä tänä vuonnakaan minun pitänyt tätä urakkaa vielä tehdä. Mutta toisin kävi.

Loppukesästä alkoi näyttämään siltä, että kunto voisi riittää moiseen matkaan, jos vain paikat pysyisivät kunnossa. Suunnitelmani oli ensin juosta puolikas Jyväskylässä ja jos siellä kaikki menne hyvin ja parissa viikossa palautuu, niin sitten juostaan Pirkan hölkkäkin. Jos taas Pirkka menee kunnialla läpi ja palautuminen siitä sujuu suunnitelmien mukaan, niin sitten voisi lähteä Kankaanpäähän kokonaiselle maratonille.

Eilen, lauantaina sitä sitten hytistiin nollakelissä Niinisalon koulun edustalla puoli kahdentoista aikaa odottaen lähtölaukausta. Sää tosiaan olisi voinut olla ainakin jonkin verran lämpimämpi, sillä asteen pakkasella oleva ilma ei ole minulle mikään optimi juoksulämpö. Tuulta ei onneksi ollut juuri nimeksikään ja alustakin oli kuiva, joten liukastella ei tarvinnut.

Siitä lähtien kun oli päättänyt lähteä Kankaanpäähän, niin olin pähkinyt, että mitä vauhtia sitä uskaltaisi lähteä juoksemaan. Puolikas ja Pirkka olivan menneet sen verran hyvin, että kolmen tunnin rikkominen oli ihan mahdollista. Mutta ei kuitenkaan niin hyvin, että ennätystä uskaltaisi lähteä kokeilemaan. Sopiva vauhti olisi siis jossain 4:10 – 4:15 välillä. Koska tämä oli vähän tällainen semi-extempore maratoni, niin hieman riskilläkin saisi lähteä matkaa. Eli jos menee vähän alle 4:10 vauhtia, niin menköön, kauheasti hävittävää ei ollut.

Ensimmäinen kilsa oli 4:06 vauhtia ja kun ympärillä tuntui olevan ihan hyvä ryhmä, niin päätin pysytellä ryhmässä, jos vain vauhti ei kauheasti suuntaan tai toiseen muutu. Ensimmäinen kierros meni ihan mukavasti ja 6-8 -hengen ryhmä pysyi melko hyvin koko kierroksen kasassa. Välillä tuli pieniä eroja, mutta ne otettiin pian kiinni. Ensimmäisen kierroksen aikani oli 43:48. Tällä kierroksella ei tullut vielä otettua mitään tankkausta, vaikka etukäteen suunnittelin ottavani geelin kierroksen päätteeksi.

Toinen kierros meni samanlaisesti kuin ensimmäinenkin. Ryhmässä juostiin ihan hyvällä rytmillä. Hieman alkoi jo pelottamaan, että näinköhän sitä on tullut lähdettyä liian kovaan kyytiin. Ongelmia ei ollut, mutta jaloissa alkoi jo vähän tuntumaan. Tuulilta sain toisen kierroksen päätteeksi geelitankkauksen, jonka lisäksi otin urheilujuoman huoltopisteeltä. Aikaa oli kulunut kahteen kierrokseen 1:27:39.

Kolmannellekin kierrokselle lähdimme melko tiiviissä 6-8 -hengen ryhmässä, mutta melko pian ryhmä muuttui letkaksi ja välimatkojakin alkoi syntymään. Ryhmästä pari kiristi tahtia ja jäin heistä pikku hiljaa enemmän ja enemmän. Taakseni en katsonut miten muu ryhmä pärjäili, mutta askeleet ainakin hiljenivät aivan takanani. Tämä kolmas kierros oli henkisesti pahin. Välillä olin valmis jättämään leikin kesken tämän kierroksen jälkeen, toisinaan taas juoksu tuntui ihan siedettävältä. 27 km:n kohdalla kilometriajat alkoivat kuitenkin hidastumaan jonkin verran. Myös näpit olivat koko kierroksen ihan jäässä.

Vähän ennen kolmenkympin kylttiä ajattelin, että viimeiselle kierrokselle sentään pääsee suht hyväkuntoisena, mutta heti pian alkoi painamaan tosi pahasti ja jaloista tuntui lähtevän voimat ihan täysin. Melko pian ohitseni pyyhälsi vielä yksi kanssakilpailija, eikä minulla ollut mitään saumaa pysyä hänen kyydissään. Kolmannen kierroksen päätteeksi sain onneksi Tuulilta taas geelin ja huoltopisteellä otin muutaman kävelyaskeleen, jotta sain syötyä muutaman rusinan ja juotua urheilujuoman rauhassa. Ajattelin, että tämän kävelyn aikana porukkaa tulee taas ohi, mutta näin ei kuitenkaan käynyt.

Tuskien kierros oli alkamassa, mutta olin joka tapauksessa päässyt tähän asti, enkä ollut jättänyt hommaa kesken. Aikaa kolmeen kierrokseen oli kulunut noin 2:13, joten kolmen tunnin alitukseen oli vielä mahdollisuuksia. 33 km:n kohdilla alkoi kuitenkin pohkeet kramppailemaan. Ensin toinen ja sitten myös toinen. Seuraavalla huoltopisteella nappasin vauhdista kourallisen suolakurkunsiivuja matkaani ja mussuttelin niitä. Pohkeet eivät sentään ihan kiinni asti krampanneet, mutta melkoista nyppimistä niissä oli jatkuvasti. Välillä tuntui, että jalkaterät elivät omaa elämäänsä kun pohkeet nappailivat kiinni.

38 km:n kohdalla tapahtui se mitä olin koko viimeisen kierroksen pelännyt, eli myös takareidessä alkoi tuntumaan krampin oireita. Puoli kilometriä eteenpäin ja takareisi sitten nappasi kiinni ja jouduin pysähtymään venyttämään sitä. Se onneksi auttoi ja pääsin jatkamaan matkaani. Myös varpaat olivat alkaneet kramppailemaan, joten polvista alaspäin lihakset olivat jo melko lopussa.

Neljänkympin kyltin kohdalla aikaa oli kulunut 2:50:17, eli alle viiden minuutin vauhtia piti loppumatka päästä jotta kolme tuntia alittuisi. Voimaa juoksemiseen edelleen tuntui olevan ihan hyvin, mutta jalat olivat täysin loppu. Päätin lähteä riskillä kiristämään vauhtia, sillä kolme tuntia pitäisi alittaa maksoi mitä maksoi. Pohje- ja varvaskramppien kanssa varmaankin tulee toimeen, mutta takareisikrampien iskiessä juoksu loppuisi siihen ja kolme tuntia jäisi vain haaveeksi. Riski kuitenkin kannatti ja maaliviiva tuli ylitettyä ajassa 2:58:31.

Vaikka matkalla oli tosi vaikeitakin hetkiä, niin onneksi ei tullut jätettyä matkaa kesken, sillä tämä tulos on kyllä kruunu tälle kaudelle. Ratakymppi, puolikas, Pirkka ja nyt vielä maratonikin on kulkenut tänä syksynä ihan mallikkaasti. Nyt voi pitää parin viikon juoksutauon ja suunnitellan ensi vuoden koitoksia: Ja silloin olenkin jo M45-sarjassa. Tosin taso ei tässä sarjassa ainakaan heikkeni, sillä nytkin Kankaanpäässä ainostaan yksi yleisen sarjan juoksija oli minun edelläni, mutta M40-sarjalaisia oli 3 ja M45-sarjalaisia 2.

 

Pirkan hölkkä 2017

Tämä viikko on otettu juoksun osalta erittäin kevyesti, sillä sunnuntaina oli edessä Pirkan hölkkä. Edellisen kerran olen ko. tapahtumaan osallistunut vuonna 2006, joten jo oli aikakin taas osallistua syksyiseen “juoksuiloitteluun”. Syynä moiseen taukoon on ollut, että aina syksyllä on ollut jalat niin huonossa kunnossa, että kisaamaan ei ole päässyt. Nyt kaikki näytti vielä perjantaihin asti hyvältä, mutta torstaina Valmetin juoksukoulussa ole ohjelmassa vetoharjoituksia ja menin sitten tekemään vedot vähän liian kovalla vauhdilla, että sain taas jalkani kipeäksi. Perjantaina ja lauantaina en käynyt juoksemassa, joten asian karmeus selvisi vasta sunnuntaiaamuna, kun olin ilmoittautunut Pirkkaan ja aloin tekemään alkuveryttelyä. Reiden lähentäjät, takareidet ja myös pohkeet olivat edelleen torstaista sen verran kipeät, että koko osallistuminen alkoi jo ennen lähtöä kaduttamaan. Ajattelin jo, että nyt taitaa tulla ensimmäinen keskeytys juoksukisoissa ja olinkin jo varautunut laittamaan tähän blogi-kirjoitukseen otsikoksi “DNF”.

Matkaan kuitenkin lähdettiin ja ihan eturivin tuntumasta. Sää oli sen verran viileän oloinen, että olin pukenut pitkät trikoot ja yläpäässä oli lämpökerraston paita ja sen päällä t-paita. 7 asteen lämpöön tuo oli ihan hyvä valinta ja kun aurinkokaan ei paistanut koko matkan aikan, niin ei liian kuumakaan tullut. Onneksi kunnon vesisateeltakin vältyttiin vaikka jossain kohtaa pientä suhjua tulikin.

Kolme ensimmäistä kilometriä juostiin asfalttia pitkin ja tuona aikana, ainakin omalla kohdallani juoksuasetelmat vakiintuivat jo melko hyvin. Kärjessä pyyhälsi neljän hengen porukka. Vähän heidän jälkeen tuli reilun kymmenen hengen ryhmä ja minä sitten vähän jäljessä heistä. Eli polkuosuuksille lähdettäessä olin parinkymmenen ensimmäisen joukossa.

Viiden kilometrin kohdalla ohitin yhden naisjuoksijan ja kuuden kilometrin kohdalla, jossa oli ensimmäinen juotto hän ei enää ollut aivan perässäni. Juoton jälkeen alkoi kapeampi polkuosuus, mutta koska sain yksin painella menemään, niin vauhdin sai myös itse määritellä eikä toisten kantapäitä tarvinnut varoa. Tässä vaiheessa juoksu tuntui ihan hyvältä, vaikka kovin rullaavalta meni ei tuntunutkaan.

Kymmenen kilometrin kohdalla, vähän ennen Rutajärven huoltopistettä eteeni ilmestyi yksi selkä, joka läheni hyvää vauhtia. Juotossa sain hänet kiinni, mutta koska pysähdyin  itse ottamaan pari suolakurkkua ja urheilujuomaa, niin en päässyt juottoasemalla hänestä vielä ohi. Mutta juuri ennen Rutajärventielle tuloa,  noin 11 km:n kohdilla, sain ohituksen tehtyä.

Edessä oli nelisen kilometriä nousuvoittoista ja mäkistä tiepätkää. Osuudella oli kolmas juotto, jossa otin mukillisen mehua. Mehusta kolmannes meni suuhun, kolmannes naamalle ja kolmannes rinnuksille. Vähän matkaa oli siis kaikin puolin makea olo. Muuten olo alkoi tuntumaan jo tuskaiselta. Meno alkoi tuntumaan väkinäiseltä ja jaloissa alkoi tuntumaan enemmän kuin tässä vaiheessa vielä olisi saanut tuntua. 20 km oli vielä edessä. Juosta jaksoi, mutta jalat tuntuivat tönköiltä. Tieosuudella oli sen verran pitkiä suoria, että näin edessäni menevän ryhmän, mutta siihen oli jokunen sata metriä matkaa, eli ihan heti sieltä ei tulisi ketään selkä edellä vastaan. Taakseni en uskaltanut edes katsoa.

Matkan puolen välin tiennoilla oli noin kolmen kilometrin suht haastava polkuosuus. Polkuosuudelle lähtiessä keskivauhtini oli 4:18 min/km, mutta sieltä selvittyäni keskari oli tippunut 4:24 min/km:iin. Tosin ainakin yhdellä toisella oli vielä enemmän haasteita ko. pätkällä, sillä tällä pätkällä ohitin erään Annemari Kiekaran (o.s. Sandell). Tämä meriitti oli ihan pakko mainita. Ennen tätä olin mennyt taas varmaankin viisi kilometriä yksikseni eikä Annemarikaan jäänyt minun seurakseni juoksemaan, vaan ohituksen jälkeen yksinäinen meno jatkui jälleen.

Taivalpirtin huolto oli noin 20 km:n kohdilla ja sinne tullessa söin mukanani olleen ainoan geelin. Huollosta pikaisesti vettä päälle ja matka jatkui. Pienen polkuosuuden jälkeen reitti jatkui isomman hiekkatien reunaa pitkin. 23 km:n kohdilla alkoi takaa kuulumaan teputusta ja 24 km tolpalla Kiekara nappasi minut kiinni. Seuraava kilsa siinä mentiin rintarinnan ja muutama sanakin vaihdettiin. Odotin vaan, että missä vaiheessa hän lähtisi menemään menojaan. Mutta yllätyksekseni, kun käännyimme taas polkuosuudelle ja Vormiston juotolle, niin hän jäi taakseni ja eroa alkoi taas tulemaan enemmän.

Suolijärven lenkkipoluille saavuttaessa eteeni oli ilmestynyt jälleen yksi uusi selkä ja 26,5 km:n kohdalla olleessa alamäessä rullailin hänen ohitseen, ja sain jätetty samantein. Alamäkien paukutus alkoi jo tuntumaan melkoisesti jaloissa, mutta pelkäämiäni kramppeja ei ollut vielä ilmaantunut, vaikka jalat olivat jo melko lopussa. Hervannan ylämäissä hieman hellitin vauhtia, mutta muuten yritin pitää hyvää rytmiä päälle, enkä antanut kivun haitata.

Hervannan huoltopisteellä en enää ottanut mitään vaikka matkaa olikin nelisen kilsaa maaliin. Jalat alkoi nyt ihan tosissaan painamaan ja kolmenkympin jälkeen oikeassa pohkeessa tuntui vähän krampin oireita, mutta onneksi se ei napannut kiinni. Loppukilometreillä oli onneksi jonkin verran laskupätkiä, ja muutenkin sain vähän kiristettyä tahtia. Lopussa tosin oli vielä jonkinlainen nousu, mutta kun matkaa ei ollut enää kuin pari sataa metriä, niin siinä uskalsi jo vähän riskillä jatkaa ylivauhtia.

Maalissa oli ajassa (oman kellon mukaan) 2:22:02 matkan ollessa 32.75. Keskivauhti oli siis 4:20 eli juuri se mitä olin lähtenyt tavoittelemaan. Toiveissa kuitenkin oli, että olisin vähän paremmalla keskarilla päässyt läpi, mutta lähtöpaikalla olleisiin tuntemuksiin nähden oli ylipäätään ihme, että tulin maaliin asti. Ja 11 vuoden takainen ennätyskin parani melkein 6 minuuttia. Eli jonkin näköinen torjuntavoitto tämä nyt kuitenkin oli. M40-sarjassa olin 2., joten kauden podium-putki sai jatkoa. Kokonaiskisassa olin vähän toisella kymmenellä (lopullisia tuloksia ei ole vielä julkaistu).

Finlandian puolikas

Pari viimeistä viikkoa on mennyt vähän huonoilla juoksukilometreillä. Toisaalta juoksemattomuuteen on ollut kohtuullisen hyviä syitäkin. Perimmäinen syy on ollut eilen, lauantaina Jyväskylässä juostu puolimaraton, jota silmällä pitäen on tullut vähän vähennettyä treenimääriä. Muutenkin antennit ovat olleet vähän herkemmässä ja luulotaudin seurauksena on ollut kaikennäköistä ennennäkemätöntä akillesjännevaivaa ja flunssan oiretta. Onneksi kaikki oireet menivät luulotaudin piikkiin ja viivalle pääsin suht koht täydessä iskussa.

Jyväskylän reissuun jouduin lähtemään yksikseni, koska Tuuli tuli viime metreillä flunssaan, joten hänellä ei luulotaudista ollut kyse. Viikon mittaan sääennuste starttihetkelle oli vaihdellut melkoisesti, mutta onneksi ruletti pysähtyi suht hyvään sektoriin, sillä lämpöä oli 9 astetta ja taivas oli puolipilvessä. Jos keli olisi ollut ihan täydellinen, niin tuulta olisi voinut olla hieman vähemmän.

Alkuveryttelyssä alkoi hieman arvelluttamaan, että olisiko tankkaus mennyt hieman yli, sillä maha tuntui puolituntia ennen lähtöä vielä melko täydeltä eikä vessareissutkaan olleet tuottaneet haluttua tulosta, vaikka ruokailusta oli kulunut aikaa jo nelisen tuntia. “Tunti ennen banaaniakaan” en uskoltanut syödä ja viimehetken geelinkin sai jättää reppuun.

Klo 15.15 lähtökarsinassa oli tuhatkunta puolikkaalle lähtijää, mutta itse pääsin kuitenkin helposti pujahtamaan ihan lähtöviivan tuntumaan. Lähtöpaukku tuli hieman yllättäen, mutta ainakin viivan tuntumassa kaikki oli sen verran hereillä, että matkaan päästiin sujuvasti. Muutaman sadan metrin jälkeen olin viidentoista ensimmäisen joukossa ja kärkikin oli vielä ihan nenän edessä. Piti siis alkaa heti tarkkailemaan kelloa, ettei vauhti lähtisi käsistä.

Tarkoitukseni oli lähteä heiman alle 4 minuutin vauhtia, maksimissaan 3:55:n. Jos vauhti nousisi tuota kovemmaksi, niin sitten himmattaisiin. Ensisijainen tavoitteeni oli alittaa oma M40-sarjan ennätykseni, joka on vuodelta 2015, 1:24:16. Toissijainen tavoite oli alittaa se reilusti, muttei niin reilusti, että lähtisin riskivauhdilla liikenteeseen.

Omalta osaltani asetelmat vakiintuivat melko pian lähdöstä. Puolentoista kilometrin kohdalla yksi juoksija tuli ohitseni, jonka perässä juoksin pari sataa metriä, mutta sitten päätin mennä omaa vauhtiani enkä jäänyt hänen peesiinsä. Juoksu tuntui rennolta ja jopa suht helpon tuntuiselta joten fiilekset tuntuivat hyvältä ja juoksusta pääsi nauttimaan.

Noin 8 kilometrin kohdalla tuli jälleen yksi juoksija ohitseni ja tein saman päätöksen kuin ensimmäisenkin kohdalla, eli annoin hänen mennä ja jatkoin omaa vauhtiani. Kilometriaikani olivat olleet tähän mennessä kaikki alle neljän minuuttia, lukuunottamatta kuudetta kilometriä, jossa noustiin reitin “pahin” nousu ja tuolloin vauhtia oli tasan neljä.

Vähän yhdeksännen kilometrin jälkeen oli minun vuoroni tehdä ohitus. Toki ohituksia oli tullut tehtyä ensimmäisellä kierroksella paljonkin, mutta ne olivat maratonin juoksijoita. He olivat lähteneet matkaan jo kello 12, joten ihan kärkipään menijöitä he eivät olleet. Ensimmäinen kierros meni aikaan 41:23, eli keskivauhti oli 3:55.

Toinen kierros alkoi vielä ihan hyvillä fiiliksillä ja juoksu oli edelleen suht rentoa. Yhdentoista kilometrin kohdalla peesiini tuli kolmikko, jolla tuntui olevan kanssani samanlainen vauhti, joten he jäivät perääni juoksemaan. Kahdentoista kilometrin kohdilla kolmikko otti vetovuoron ja jäin heidän taakseen peesaileen. Sen verran hyvän oloista heidän juoksunsa oli, että pelkäsin jääväni heidän vauhdistaan piankin. Etenkin kun itselläni alkoi vähän vatsa oireilemaan, taisi tulla sittenkin hieman ylitankattua, niin kuin alkuverkassa vähän tuntui.

Pysyin kuitenkin kolmikon mukana ja pian huomasin taas vetäväni kvartettia. Noin neljäntoista kilometrin kohdalla alkoi tuntumaan palleassa pientä krampin oireita. Pari sataa metriä se hieman paheni ja kiroilinkin muulle ryhmälle asiasta ja pelkäsin, että homma jää pian kesken. Juoksu tuntui kuitenkin edelleen muuten hyvältä ja kilometrivauhditkin olivat ihan suunnitelman mukaisia.

Vaihtelin hieman juoksuasentoa ja hengittelin vähän aikaa syvempään ja pian krampin oireet alkoivat häviämään palleasta. Fiilis parani huomattavasti eikä vauhtia tarvinnut himmata yhtään. Mutta seuraavat kilometrit kuulosteltiin tarkkaan, mitä pallean seudulla tapahtui. Onneksi ei mitään kriittistä.

Noin 18 kilometrin kohdalla reitti kääntyi siten, että edessä oli vastatuuliosuus. Ryhmämme oli kutistunut kolmeen eikä vetohaluisia oikein löytynyt, joten minä lähdin tuulen halkojaksi. Homma muuttui heti raskaammaksi, jaloissa alkoi painamaan ja meno alkoi tuntua väkinäiseltä. Onneksi pari kilsaa ennen maalia ryhmästä tuli toinen keulille, mutta eipä tainnut peesistä olla juurikaan apua, kun tuuli oli vaihtunut sivuvastaiseksi.

Noin kilometri ennen maalia aloin kehittelemään loppukiriä ja ottamaan viimeisiä sekuntteja ajasta pois. Apuna oli pari kilpailijaa, jotka menivät noin viitisenkymmentä metriä edempänä. Ja sain kuin sainkin rutistettua viimeisellä sadalla metrillä noiden kahden ohi.

Kelloni pysähtyi aikaan 1.22.36. Keskivauhti oli 3:55 ja -syke 164, maksimisykkeen ollessa 183. Tavoite tuli saavutettua ja sen lisäksi pääsin vielä pokkaamaan M40-sarjan ykköspystiä. Jos aikatavoite tuli saavutettua, niin myös se tavoite, ettei paikat hajoaisi tuli saavutettua. Mikään paikka ei krampannut, akilles oli kunnossa eikä muitakaan vaivoja juoksun jälkeen ollut jaloissa. Ainoa mikä otti itseensä oli maha, joka on edelleenkin tätä kirjoittaessa hieman sekaisin ja polttelee. Eli jotenkin tankkaus meni varmaankin pieleen. Mutta kaikin puolin muuten olen tyytyväin suoritukseen ja tästä on hyvä siirtyä ensi vuonna hakemaan tulosta M45-sarjasta.

Asiasta toiseen. Tämä kirjoitus oli muuten ns. juhlakirjoitus, sillä blogini täytti tällä viikolla 10 vuotta. Silloin tuli kirjoitettua ensin pari jaarittelukirjoitusta, mutta ensimmäinen treeniraportti oli karhunkierroksen juoksusta.

Raholan kymppi 2011

Sunnuntaina ensimmäistä kertaa järjestetty Raholan kymppi oli uusi mukava tapahtuma länsi-Tampereella. Team-Rahola oli tehnyt hyvää työtä, sillä järjestelyt pelasivat mainiosti. Reitti oli selkeästi merkitty, huolto pelasi ja kaikille osallistujille riitti arvontapalkintokin, myös tulokset tulivat ripeästi nettiin. Reitti kulki aivan kotikulmilla, joten reitin jokainen möykky ja asvaltin railokin oli hyvin tiedossa – yllätyksiä ei päässyt siis reitin suhteen tulemaan. Reitti olikin melko tasainen, vaikka yksi kohtalainen mäkikin reitille osui ja sen yli juostiinkin molemmista suunnista.

Keli oli melko hyvä. Lämpö ei ollut vielä päässyt kohoamaan paljoakaan kymmenen asteen yläpuolelle, sillä lähtö oli sopivasti jo klo 11. Aurinko paistoi ja lounaasta puhalteli kohtalaisen napakka tuuli. Paikalle oli tullut reilu kuutisenkymmentä juoksijaa sekä kourallinen kävelijöitä. Harmi että samana päivänä oli myös Kaupissa toinen kympin kisa, joka verotti varmaankin vähän osanottajia. Tosin ei Kaupin Kympilläkään kovin suuri osanotto ollut.

Itse lähdin tavoittelemaan 37-alkuista aikaa, mutta en pitänyt 36-alkuistakaan aivan mahdottomana ajatuksena. Lähtöviivalta tunnistin heti Karran, Saarijärven ja Syrjälän, eli ryhmän jonka kyytiin ei ainakaan kannata lähteä. Alkukiihdytyksestä meitä erkani heti 7-henkinen porukka jonka jälkeen tuli pieni rako. Ensimmäinen kilsa päättyi edellä mainittuun mäkeen. KM-aikani oli 3:40 joka oli ihan suunnitellun mukainen (eli hieman ylikova alkukilsa, jonka aikaa ylämäki heikensi). Asetelmat alkoivat myös jo selkeytyä: Syrjälä meni selvästi muita edellä, sitten oli viiden hengen “pääryhmä” ja tämän perässä parivaljakko jonka hännillä minä olin.

Toinen kilometri olikin sitten alamäkivoittoinen ja sen aika olikin heti parempi – 3:35. Heti toisen kilometritolpan jälkeen siirryin parivaljakkomme vetäjäksi, ja toinen osapuoli alkoikin pikkuisen siitä heti jäämään. Kaksi ensimmäistä kilometriä juostiin hiekkapohjaista kävelytietä pitkin, mutta kolmas kilometri oli jo kestopäällystettä. Kolmas, neljäs ja vielä viideskin kilometri oli melko tasaista, joskin hieman ylöspäin viettävää ja viidennen kilometrin lopulla alkoi nousua tulla enemmän. Juoksu tuntui vielä ihan hyvältä ja KM-ajat noille kilometreille olikin 3:36, 3:39 ja 3:45. Reilun kolmen kilometrin jälkeen alkoi pitkä suora jossa koko kärkipää näkyi. Se oli yllättävänkin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Tosin yksi näytti alkavan putoamaan “pääryhmästä” jolla oli jo selvästi eroa kärki-Teppoon.

Viiden ja kuuden kilometrin välillä pääryhmästä tippunut Välimäki alkoi olemaan jo sellaisella etäisyydellä, että hänen ohittaminen voisi tulla mahdolliseksi. Kuudesta kilometristä eteenpäin alusta muuttui taas hiekkapintaiseksi ja pieni loiva nousukin mahtui reitille ennen seitsemännen kilometrin täyttymistä. Kilometriajat olivat 3:45 luokkaa, mutta edellä menevällä heikennystä aikoihin oli tullut vieläkin enemmän, sillä pian seiskan jälkeen sain edellä menneen selän kiinni. Ohitin heti kantaan päästyäni ja yritin vähän nykäistäkin. Vauhdin lisäys ei kestänyt kuin pari kymmentä metriä, mutta sen verran kuitenkin ettei Välimäki päässyt aivan kantaan kiinni. Kahdeksas kilometri oli muutenkin hyvä, sillä sen aika oli 3:29.

Toiseksi viimeinen kilometri olikin sitten nousuvoittoinen ja se päättyi samaan mäkeen joka juostiin kisan alussa toisesta suunnasta. Tämä kilometri olikin reissun huonoin 3:50. Mutta onneksi olin saanut tiputettua tällä kilometrillä niskaanpuuskuttajat kannoiltani ja sain rauhassa juoksennella maaliin. Viimeinen kilometri olikin sitten alamäkivoittoinen ja sen kilometriajaksi tulkin 3:28. Loppuaijaksi tuli 36:42, ja tyytyväinen tyytyväinen täytyy olla. Onneksi viimeisillä kilometreillä oli kirittävä selkä edessä, sillä ilman sitä olisin tuskin pystynyt aivan tuohon aikaan pääsemään. Yksi toinenkin positiivinen asia myös juoksussa oli – palleakrammia ei tullut, eikä se oikein edes ilmoitellutkaan itsestään. Hyvä näin.

HCR 2011

Eipä jäänyt paljon muisteltavaa tämän kertaisesta Helsinki City Run:sta. Riskillä kun lähtee liikenteeseen, niin siinä on suuri todennäköisyys, että homma menee käteen. Ja niin siitä tällä kertaa pääsi käymään. Tosin ei aika nyt ihan hirveä katastrofikaan ollut, mutta kaukana siitä mitä lähdettiin hakemaan.

Ilma sentään oli komean aurinkoinen ja lämpötilakin oli melko sopiva: 15 astetta. Tuulta olisi saanut olla hieman vähemmän, sillä paikoin vastatuuli haittasi menoa. Etenkin Pikku Huopalahden kierossa tuuli pääsi puhaltamaan ikävästi vastaan. Juoksijoita oli ennätykselliset yli 13000 ja maaliinkin tuli yli 10000. Osanottajamäärään nähden sijoitus neljänkymmenen joukkoon voisi kuulostaa ihan mukavalta suoritukselta, mutta sijoitus on sivuseikka jos aika jää tavoitteesta.

Olin mukana ensimmäisessä (kuudesta) lähtöryhmässä. Tulin vähän liian myöhään lähtöpaikalle ja jouduinkin hyppäämään aidan yli, jotta pääsisin edes suht lähelle kärkipään lähtijöitä. Suht sujuvasti lähtö kuitenkin onnistui ja parin ensimmäisen sadan metrin pujottelun jälkeen juoksutilaa alkoi löytymään. Lähdin pitämään n. 3:40 – 3:45 min/km vauhtia ja alussa se onnistuikin ihan hyvin. Kahden km:n kohdalla tuli ensimmäinen vauhtia hidastava ylämäki. Sitten pari kilsaa tasaista ja sitten taas reippaahko ylämäki. Tämän jälkeen oli pari kilometriä melko mäkistä maastoa jonka jälkeen reitti tasottui ja laski reippaasti Pikku Huopalahden rantaan tullessa. 17 km:n jälkeen noustiin taas reippaasti jonka jälkeen tuli vielä muutama hapottava ylämäki.

Seitsemään kilometriin asti juoksu kulki ilman suurempia ongelmia, vaikka ylämäet olivatkin vähän hyydyttäneet jo vauhtia ja jalkoja. Mutta seiskan jälkeen alkoi ensin vähän vaivaamaan taas palleakramppi. Se ei äitynyt ihan hirveän pahaksi, mutta ei antanut mahdollisuuksia ajatukselle vauhdin lisäämisestä. Onneksi olin hyvässä porukassa jossa ei tarvinnut itse pitää vauhtia, vaan riitti että katseli kantapäitä ja antoi vaan mennä. Kilometriajat olivat kuitenkin tippuneet jo päälle 3:45 min/km. Ennen kymppiä alkoi mahassakin tuntumaan oudolta. Puolivälin matolla (jos se nyt oli puolessavälissä) kello näytti vielä hitusen alle 80 minuuttiin tähtäävää loppuaikaa. Mutta sitten vatsa alkoi muuttumaan kovaksi ja alkoi kivistämään, ja juoksemisesta alkoi loppumaan huumori.

Kolmentoista kilometrin juomapaikan kohdalla säntäsin suoraa päätä bajamajaan. Mitään ei tullut, mutta se minuutin istunto helpotti vatsanväänteitä. Se porukka, jossa ennen vessakäyntiä olin, oli tietenkin jo tavoittamattomissa, joten nyt piti yrittää pitää itse vauhtia yllä. Pääsin ohittelemaan toistamiseen samoja selkiä joita olin ohittanut jo muutama kilometri aiemmin. Onneksi niitä selkiä oli suht tasaisesti koko loppumatkan edessä, sillä niistä sai sopivia välitavoitteita ennen maaliin pääsyä. Nettoaika 1:21:37 jäi melkoisesti tavoitellusta 80 minuutista, ja tuskin ilman vessakeikkaakaan se olisi rikkoutunut. Toisaalta melko lähelle olisi voinut päästä, sillä yksi niistä, joka juoksi siinä porukasta josta jättäydyin 13 km:n kohdalla juoksi 4 sekuntia päälle 80 min.

Hengissä onneksi sentään selvittiin, sillä kaikista siitä ei voi sanoa. Yksi -53 syntynyt mies menehtyi muutama sata metriä ennen maalia. Ikävä tapaus.

Nyt vaan reeniä sisään ja uutta yritystä tulevaisuudessa.

Savihölkkä 2011

Kolmaskymmenes Savihölkkä juostiin Loimaalla vappuaattona. Sää oli perinteisen keväinen: hieman koleahko 10 asteen lämpöineen ja pohjoistuulineen. Aurinko sentään paistoi, vaikka jokuseen otteeseen taivaalta muutama sadepisarakin tuli.

Itselleni tämä oli vasta kolmas Savihölkkä. Ensimmäiseen savikseen tuli osallistuttua 9 vuotta sitten. Silloin en edellisenä päivänä edes tiennyt osallistuvani ko. tapahtumaan, mutta kisa-aamuna minut saateltiin Tampereella rautatieasemalle ja lyötiin lippu (pelkkä menolippu) kouraan. Junassa sitten pakotettiin pukemaan vaaleanpunainen hiihtotrikoo päälle, samanvärinen uimalakki päähän ja suojalasit silmille. Ja eiku viivalle. Kyseessä oli siis rakkaiden kavereiden polttariyllätys. Silloinkin kisa meni kaikesta huolimatta ihan mukavasti. Suunnattoman alkukirini ansiosta johdin jopa kisaa ensimmäisen kilometrin ajan ja maaliinkin pääsin alle puolessa tunnissa (vajaan 7 km:n lekillä). Tuolloin menoa vähän haittasi juottoasemat, joista ensimmäisellä oli tarjolla olutta ja siiderä. Olut vielä upposi pari kilometrin juoksun jälkeen, mutta myöhemmin tarjottu kossupaukku laittoi jo vähän yskimään ja polttelemaan kurkkua. Kisa oli ikimuistoinen ja todistusaineistoakin tuli, sillä pääsin suorituksellani jopa paikallislehden etusivulle.

Toinen osallistumiseni tähän tapahtumaan oli kaksi vuotta sitten, jolloin sijoituin neljänneksi ajalla 24:35. Tämän vuotinen juoksu piti olla vähän niin kuin valmisteleva harjoitus ensi viikkonlopun puolimaratonille. Sijoitustavoitteita ei juurikaan ollut, mutta ainahan sitä on mukava koittaa pysyä mahdollisimman lähellä kärkeä. Ensimmäinen takaisku sijoituksen suhteen tuli heti paikan päälle saavuttua, sillä Karran Tommihan se siellä verrytteli kentän laidassa. Eli ei ollut siis mitään mahdollisuuksia pysyä kärjen tuntumassa edes vähää aikaa. Sitten näkyi Mahlamäen Jouko, ja lähtöviivalle tuli odotetusti myös Jääskeläisen Jouko. Lähdössä esiteltiin olevan myös Mikko Lahtio, moninkertainen SM-voittaja 800 m:llä. Viivalta löytyi myös maratonin SM-voittaja Vaittisen Marko. Mieleni teki ottaa askel taaksepäin, mutta pidin kuitenkin tossuni tiukasti kalkkiviivassa kiinni Jääskeläisen ja Lahtion välissä.

Alku lähti liikkeelle perinteiseen tapaan, eli porukkaa lappasi ohi ensimmäisillä kymmenillä metreillä oikealta ja vasemmalta. Ensimmäisten satojen metrien jälkeen olinkin varmaan jossain 20. sijan paikkeilla, mutta ensimmäisen kilometrin jälkeen (km aika 3:26) olin jo reilun 10. sijan paikkeilla. Toisen kilometrin aikana ohittelin 4-5 juoksijaa ja sijoitukseni nousi 8.:nneksi. Seuraavat edellä menijät olivat jo n.100 m:n päässä ja sitä porukkaa johti Jääskeläinen, joten siihen vauhtiin oli turha yrittääkkään mukaan, eli sijoituksen suhteen piti vain seurata takaa tulijoita.

Reilun parin kilometrin jälkeen alkoi takaakin puuskutus hiljenemään, joten meno muuttui yksitäiseksi vastatuuleen puskemiseksi. Ja vastatuulta riittikin ihan riittävästi parin kilometrin matkan. Edessä oli tapahtunut sen verran, että Jääskeläisen kyydistä alkoi putoamaan ampumahiihdon SM-mitalleillakin lähivuosina ollut Tapio Pukki. Hänen selkänsä alkoikin lähestymään sitä vauhtia, että vielä oli mahdollisuuksia nostaa sijaa yhdellä pykälällä. Viiden kilometrin paikkeilla pääsinkin hivuttautumaan Tapion rinnalle ja ohi. Mutta samalla hetkellä alkoi taas palleakramppi, enkä päässyt Tapiosta eroon. Onneksi ehdin päästä hänen ohitsee, joten minä pääsin määräämään vauhdin ja vetämään vähän henkeä. Kramppi ei onneksi yltynyt ihan mahdottomaksi ja sainkin pidettyä vauhtia hyvin yllä. Puolitoista kilometriä ennen maalia meinasin vetää yhdessä s-mutkassa toisen mutkan suoraksi ja siinä Tapio pääsikin taas rinnalle, mutta pystyin kiristämään vielä vähän vauhtia ja sain tiputettua hänet kyydistäni. Viimeinenkin kilometri meni yllättävän hyvin, jalat toimivat mainiosti eikä kramppi juurikaan haitannut. Maalissa olin ajassa 24:12 ja sijoitus 7. Tappiota voittaneelle Mahlamäelle 2 min 11 sek, ja parin vuoden takainen aika parani yli kahdella kymmenellä sekunnilla. Ihan OK suoritus.

Finlandia maraton 2010 – puolikas

Maratonarit olivat ehtineet tarpoa jo melkein kaksi tuntia reitillään Jyväsjärveä ympäri, kun me vasta käännyimme autolla Rantaväylältä kohti Jyväskylän Paviljonkin parkkipaikkaa. Vajaan kahden tunnin aikana 600-päinen maratonari joukko oli ehtinyt levittäytymään kolme kertaa Jyväsjärven ympäri kiertävälle reitilleen jo hyvin, eikä mitään suuria ruuhkia reitillä näkynyt.

Parkkeerasimme auton Paviljonkin eteen ja lähdimme välittömästi hakemaan numerolappuja ja jonottamaan ensimmäiselle vessakäynnille. Tuuli oli ilmoittautunut rantaraitin 12 km reitille, mutta minulla oli tarkoitus juosta puolimaraton. Omiin lähtöihimme oli aikaa vielä toista tuntia joten lähdimme seuraamaan maratonin etenemistä ja vetreyttämään parituntisen automatkan puuduttamia jalkojamme. Laskeskelimme, että rauhallisisesti etenevät maratonarit olivat varmaankin toisella kierokksellaan sillä reitin varressa oli maratonareiden 18 km tolppa. Pikaisella päässälaskulla maalissa heidän loppuaikansa tulisi olemaan lähempänä 4,5 tuntia kuin 4 tuntia. Myös maratonareiden 31 km:n tolppa oli vähän matkan päässä ja taas piti alkaa laskeskelemaan, että mikä olisi kärjen loppuaika jos se tuli nyt tälle kohdalle. Päädyimme tulokseen 2:45 joten kyllä kärjen pitäisi pian saapua. Eikä mennytkään kuin hetki kun poliisimoottoripyörä tuli vilkut päällä ohitsemme ja vähän sen jälkeen maratonin kärkijuoksija Pirkka Kirjavainen. Kovin tiukkaa ei kärjessä tuntunut olevan, sillä seuraava maratonari tuli vasta noin minuutin kulutta ja kolmantenakin oleva oli kakkosta melko selvästi perässä. Tummapintaisia juoksijoita ei kärjessä näkynyt ja otaksuimme, että tuskin niitä jäljempänäkään enää tulisi, joten Masai-heimon maratonarit eivät olleet Suomen koleaan syksyyn tarjenneet tulla. Toisin sää oli mitä suosiollisin juoksutapahtumalle. 13 astetta lämmintä, taivas pilvessä ja heikko etelä-tuuli suosi alkusyksyn lauantain juoksuintoilijoita.

Toisen vessakieroksen jälkeen lähdimme lämmittelylenkille kuulostelemaan mikä päivän kunto voisi olla. Verryttely tuntui rennon ja kevyen oloiselta eikä viimeaikojen vaivatkaan tuntuneet kovin paljon kevyessä hölkässä vaivaavan. Valmistautuminen oli siis tainut osua melko hyvin kohdilleen. Perjantaina olin tehnyt 4 km kevyen hölkän johon sisältyi km:n kisavauhtinen veto. Torstaina en ollut juossut ollenkaan, vaan pelkästään käynyt pyörällä töissä. Tiistaina ja keskiviikkona oli ollut ohjelmassa 16 km rennot juoksut. Tankkaus oli enkä mennyt ihan överiksi, sillä maha oli vieläkin melko täyden oloinen, joten jos sitä ei saisi enää tyhjennettyä, niin siitä voisi muodostua kisassa ongelma. Hölkkäsin autolle riisumaan lämmittelyvarusteet pois ja sieltä jonottamaan viimeiselle vessakerralle. Aikaa tosin ei ollut lähtöön enää kuin reilu 15 minuuttia joten kovin pitkään jonoon ei saisi enää törmätä. Samaan aikaan kun Antero “Antza” Mertaranta kuulutti ensimmäisten maratonareiden maaliintuloa minä hölkkäilin kohti sisävessoja. Siellä oli kuitenkin niin kauheat jonot, että päätin mennä jonottamaan lähtöpaikan lähellä oleviin vessoihin. Siellä oli kyllä samanlaiset jonot, mutta siitä olisi vain minuutin matka lähtöviivalle.

Lähtöpaikalle ehdein noin 5 minuuttia ennen starttia. Viimeisestä vessakeikasta ei ollut mitään apua mahan tyhjennykseen joten nähtäväksi jäi miten maha reakoisi. Messukadulle, lähtövaatteen taakse oli ahtautunut n.1400 mies- tai nais-puolimaratonaria. Sain ängettyä itseni aivan eturiviin ja uskoin, etten jäisi sillä paikalla ihan jyrätyksi, sillä olin päättänyt lähteä tavoittelemaan 80 minuutin alitusta ja uskoin, että tuskin kovin montaa kymmentä muuta siihen aikaan yltäisi. Tosin omasta vauhtikestävyyskunnostani en ollut kovin varma, sillä viimeinen puolimaraton oli yli vuoden takaa kesältä ja alkuvuosi oli mennyt juoksun osalta ihan lepäilyksi akillesjännevaivojen vuoksi, joten varmaa ei ollut olisinko päässyt edellisvuoden juoksukuntoon.

Lähtökiihdytyksessä en jäänyt muiden jalkoihin vaikka pari kymmentä kanssakilpailijaa pyyhälsikin ohitseni, yksi nainen siinä mukana. Parin sadan metrin jälkeen käännyimme Messukadulta vasemmalle Satamakadulle. Kuokkalan sillalle tiukahko nousu sisältyi heti ensimmäiselle kilometrille, joten vauhti ei päässyt karkaamaan käsistä heti alussa. Juoksu tuntui rennolta ja sillalle nousukaan ei aiheuttanut sen suurempaa hapotusta jaloissa. Ensimmäinen kilometri taittui sopivaan 3:49 aikaa ja tuohon sisältyi siis n.500 m ylämäkiosuus. Toinen kilometri meni samaa vauhtia ja nyt alkoi jo juoksuasetelmatkin asettua paikoilleen. Pari juoksijaa tuli ohitettua kahden kilometrin tolpan kohdilla, mutta samalla takaa pyyhkäisi ohitseni naisten sarjan kakkosjuoksija Minna Kainlauri. Liimauduin hänen peräänsä sillä hän tuntui menevän juuri sopivaa vauhtia.

Reilun neljän kilometrin jälkeen oli ensimmäinen huoltopiste, mutta sivuutin sen tarjoilut ja jatkoin rentoa juoksuani. Vauhti oli pysynyt aivan tavoitellussa, eikä mitään ongelmia tuntunut olevan. Viiden kilometrin kohdilla käännyimme kohti Rauhalahtea ja siinä samassa tuli ohitettua taas yksi parivaljakkona juossut kaksikko. Ainakin toinen heistä tuntui olevan paikallisia juoksijoita, sillä sen verran kovaa kannustusta hän reitinvarrelta sai. Parivaljakko jäi taakseni, mutta myös minä aloin jäämään pikkuisen Kainlaurin kyydistä. Päätin kuitenkin jatkaa omaa rentoa menoani sillä kilometriajat näyttivät ihan hyviltä eikä ollut mitään järkeä lähteä tässä vaiheessa rynnimään. Eikä siinä sitten mennytkään kuin reilu kilometri kun olin jälleen Minnan peesissä ja matka jatkui taas peräkanaa.

Vähän ennen ensimmäistä juottoa oli maratoonareiden reitti yhtynyt meidän reittiimme ja siitä asti reitillä oli ollut ohiteltavaa. Noin 7 km:n kohdilla kiinitin huomioni yhteen maratonariin. En tiedä oliko hän vasta toisella kierroksella vai oliko matkaa maaliin enää pari kilometriä, mutta juoksu oli jo omituisen vaappuvaa. Asento oli jyrkästi etukenoinen ja jalat vaappuivat holtittomasti, mutta eteenpäin ne kuitenkin vielä veivät. Ohittaessani hänet katsoin minkä näköinen maratoonari oli kyseessä. Silmistä päätellen matkan teko alkoi hänellä todellakin painamaan, ja en ehtinytkään hänen ohitseen kuin jokusen kymmenen metriä kun kuulin takanani omituisen äänen. Kun katsoin taakseni näin äskeisen hoipertelijan makaavan selällään maassa. Onneksi reitin varrella oli katsojia jotka varmaankin hälyttäisivät apua kaverille, joten en kääntynyt itse hätiin. Hieman aikaa asia kyllä päätäni vaivasi, mutta sitten keskityin taas pysymään Minnan vauhdissa.

Kahdeksan kilometrin kohdilla oli tiukka käännös vasempaan. Lähestyimme Kainlaurin kanssa rintarinnan tuota käännöstä. Itse olin sisäkurvin puolella ja päätin ottaa pienen nykäisyn, ettei kurvissa tuli ahdasta. Nykäisy aiheutti kuitenkin sen, että hän ei päässytkään enää imuuni vaan alkoi jäämään vauhdistani metri metriltä. Toinen huoltopiste oli heti kahdeksan kilometrin jälkeen ja siitä yritin napata jo vesimukin. Vauhtia hidastamatta kouraisin mukin pöydältä, mutta kovin isoa tippaa mukin pohjalle ei jäänyt, kun suurin osa vedestä roiskahti yli reunojen. Sain kuitenkin edes vähän suuta kostutettua.

Nyt jouduin siis etenemään yksikseni. Onneksi edessäni, n.100 m päässä näkyi yksi selkä ja vähän sen edellä toinen. Juoksu oli edelleen ihan hyväoloisen tuntuista. Ainut mikä oli hieman alkanut vaivaamaan oli pallea, jossa alkoi taas tuntumaan pientä krampin oiretta. En kuitenkaan antanut sen hidastaa vauhtia, vaan jatkoin samaa menoa juoksuasentoa hieman välillä kyyristäen. Vauhtia ei tosin kyllä uskaltanut nostaakaan tässä vaiheessa.

Vajaan yhdeksän km:n kohdilla minulle huudettiin kokonaissijoitukseni. Olin kuulevinani, että kuudes, mutta sitä en uskonut ja uskoin, että paremminkin se oli 16. Muutaman sadan metrin päästä epäilykseni saivat vahvistusta, sillä jälleen sijoitukseni huudettiin yleisön joukosta ja siinä se oli epäilemäni kuudestoista. Kuudeskin olisi kyllä kelvannut. Nyt reitti kiersi läheltä lähtöpaikkaa Jyväsjärven satamassa ja kannustusta oli taas ihan mukavasti. Sitten reitti suuntasi kohden Mattilanniemeä ja Korkeakoskenlahtea. Kymmenen kilometrin kohdille tuli melko tarkkaan ajassa 38 minuuttia. Eli tämän vuoden paras kympin aikani oli nähnyt päivänvalon.

Heti kymin jälkeen oli edessä seuraava huoltopiste. Jälleen hamusin pöydältä vesimukia ja edellisen huollon kouraisu toistui ja mukin pohjalle jäi taas vain pieni tilkka. Olin saavuttanut jo jonkin verran edellä menevää selkää ja Korkeakoskenlahden käännöksessä olin päässyt jo aivan hänen imuunsa. En jäänyt selkää katselemaan vaan pyyhälsin saman tien ohi tavoitteena muutaman kymmenen metrin päässä oleva seuraava selkä. Tämän toinenkin selkä tuli otettua kiinni ennen kolmentoista kilometrin tolppaa. Nytkin pääsin hyvin ohi, mutta tälläkertaa kaveri jäikin peesiin roikkumaan. Vajaan kilometrin hän kannoillani tuli, mutta yhdessä pienessä nyppylässä hän jäi muutaman metrin ja sen jälkeisessä alamäessä sain jätettyä hänet lopullisesti.

Nyt edessäni ei näkynytkään enää puolimaratonin menijöitä. Pelkästään maratoonin kävelijöitä joiden loppuaika tulisi varmaankin olemaan vajaan viiden tunnin luokkaan. Niistä ei paljon kiriapua saisi. Muutenkin alkoi jo ehkä hieman painamaan ja vatsassakin alkoi olemaan vähän outoja tuntemuksia. Kilometriajat tippuivat hieman 3:50 huonommalle puolelle ja loppuaika alkoi huolestuttamaan. Huolestumistani ei helpottanut yhtään se, että edessä olisi reitin pahin nousu, kipuaminen Äijälänjoen sillalle. Sain kuitenkin puristettua sen verran vauhtia, että kilometriajat eivät kauheasti tippuneet. Äijälänjoen sillalta maaliin olikin jo tuttua reittiä, sillä se oltiin juostu jo ensimmäisellä kierroksella ja tiesin, että se olisi melko tasaista loppuun asti.

17 km kohdalla oli viimeinen huoltopiste ja jälleen lähdin hapuilemaan pöydältä vesimukia. Tälläkertaa tulos oli tähänastisista huonoin, sillä nyt en saanut mukia matkaan ollenkaan ja samalla kertaa kaadoin pöydästä varmaankin kolme neljä muutakin mukia. Ei tuosta tosin suurempaa haittaa ollut. Aloin kiristämään pikkuhiljaa vauhtia, sillä ennätysaikani saavuttamiseksi neljältä viimeiseltä kilometriltä vaadittiin vauhdin paranemista. 80 minuutin alitukseen ei enää käytännössä ollut mahdollisuuksia, mutta omaan ennätykseen niitä vielä oli.

Maaliin saapuvia maratonareita alkoi olemaan reitillä jo melkein haitaksi asti, mutta onneksi ohitukset sujuivat ongelmitta. Oli se itsetuntoa kohottavaa, kun oma vauhtia oli jossain 3:45 paikkeilla ja viimeisiä kilometrejä hölkkäävillä, noin 4.5 tunnin aikaan tulevilla maratonareilla tuplasti hitaampaa. Melkoista pujottelua se paikoin oli. Viimeisen kahden kilometrin alkaessa päätin ottaa kaikki irti. Jos ei koita, niin ei mitään saakkaan. Tiesin, että jos palleakramppi iskisi, niin matkan teko loppuisi  muutaman sadanmetrin varoituksella. Mutta pakko oli koittaa mikäli ennätyksen haluaisi – ja kukapa ei haluaisi.

Viimeinen km tuli tykitettyä minkä kintuista pääsi. Ihmettelin oikein kuinka kevyttä juokseminen loppujen lopuksi onkaan. Jaloissa ei hapota vielä yhtään ja kaikki tuntui olevan kiinni vain hapenotosta. Viimeisen täyden kilmetrin aika oli minun nopein, 3:36. 150 m ennen maalia meni umpeen 80 minuuttia, mutta se oli ollut jo pitkään tiedossa, että siihen aikaan en tulisi yltämään. Samaan aikaan huomasin maaliin virtaavien maratoonareiden keskellä Jämsän Retki-Veikkojen kisapaidan. Muistin nähneeni saman paidan ohittavan minut ensimmäisellä kilometrillä. Paidan kantaja ei ollut kuin pari kymmentä metriä minun edelläni ja oma vauhtini oli huomattavasti kovempi kuin hänen. Mikäli hän ei huomaisi loppukiriäni, niin pääsisin vielä ohitse. 50 m ennen maalia ohitin Retki-Veikkojen juoksijan ja tiesin, ettei hän pysty enää sellaiseen rytminvaihtoon, että pääsisi ohitseni. Yhdellä sekunnilla voitin Jämsäläisen, mutta mikä parasta oma ennätykseni parani reilulla puolella minuutilla ollen nyt 1:20:36.

Vaikka 80 minuuttia ei alittunutkaan, niin olen silti tyytyväinen tulokseeni. Vaikean alkuvuoden jälkeen kun pääsi vielä tekemään uuden ennätyksen, niin se kyllä kelpasi. Vielä kun juoksu kulki koko matkan todella rennon tuntuisesti, eikä akillesjänteet, takareisi eikä mikään muukaan paikka (lukuunottamatta pientä palleakrampin poikasta) vaivannut, niin hyvillä mielin voi suunnata kohti seuraavaa koitosta.

Maalissa

Ori-hölkkä 2009

Oripää, Myllykylä, lauantia päivä ja plus 23 astetta lämmintä. 18. Ori-hölkkä oli muuttanut uusiin maisemiin Myllykylään ja matka oli myös samalla muuttunut 8 km:iin. Kilpailukeskuksena toimi Myllylähteen tupa joka tarkosi hienot puitteet kilpailulle.

Muutamaa minuuttia vaille kello 13 noin 60 numerolapulla varustautunutta juoksijaa siirtyy puiden ja rakennusten varjosta lähemmäksi Myllykylän koulun pihaan ripustettua maalivaatetta, joka samalla toimii myös lähtövaatteena. Aurinko porottaa taivaalta ja kärpäset surisevat. Maahan vedetyn valkoisen kalkkiviivan tuntumassa ei ole ruuhkaa vaikka lähtöhetkeen juuri kuulutettiin olevan aikaa vain puoli minuuttia. Itse siirryin muutaman muun rohkean kanssa aivan viivaan kiinni, kun kerrankin sellainen mahdollisuus suotiin.

Lähtölaukauksen jälkeen ei enää ujosteltu, sillä takaa rynnisti ohi sellainen joukko ja sellaisella vauhdilla juoksijoita, että olisi voinut kuvitella, että kyseessä on 1500 m kilpailu. Ensimmäinen satametriä olikin kuin isommassakin massalähdössä, ja kun lähtösuora oli vielä kapeahko alamäkeen ole mutkainen pihatien pätkä, niin kyynärpäät siinä meinasi kolista.

Alun hässäkän jälkeen tilanne alkoi seljetä ja pikaisen laskennan jälkeen edessäni oli kuusi juoksijaa, eli sija oli rintanumeroni mukaisesti 7. Kärki oli lähtenyt liikkeelle sellaisella vauhdilla, että siihen vauhtiin ei ollut mitään saumaa, mutta lähietäisyydellä olisi muutama jotka voisi olla tavoitettavissa. Ensimmäisen kilometrin aikana kärjen tilanne alkoi vakiintua. Oma juoksu ei tuntunut kovin kevyeltä, mutta kun GPS-mittari piippasi ensimmäisen kilometrin täyttyneen (hieman järjestäjien kilometritolpan jälkeen), niin aikaa oli kulunut 3:42, eli ihan tavoiteltua vauhtia mentäisiin.

Toisen kilometrin aikana aloin tavoittamaan lähintä selkää, eikä siinä kauan mennytkään kun ensimmäinen ohitus oli tehty. Pitkien suorien ansiosta kaikkiin muihinkin viiteen edelläni menijään oli näköyhteys. Kärkikaksikko meni vajaan 200 m:n päässä, mutta kolme muuta oli ihan tavoitettavissa. Yleensä olen lähtenyt aina varovaisesti liikkeelle ja vauhti ei ole kisan aikana kauheasti notkahtanut joten luotto oli siihen kova, että muutaman selän voisi vielä napata. Toinen kilometri taittui ajassa 3:37.

Pari kilometriä oli taivallettu hyväpohjaista hiekkatietä, mutta nyt tielle oli tullut isorakeisempaa hiekkaa ja se alkoi pyörimään jaloissa ja parempaa pitoa piti alkaa etsimään tien reunoista. Kolmannen kilometrin aikana toinen kilpailija oli tullut ohitettua ja sija oli vaihtunut viidenneksi. Kolmannen kilometrin aika oli jälleen 3:42.

Edessä jokusen kymmenen metrin päässä taivalsi kaksikko joista toisen tunnistin Virran Markuksi. Markun olin voittanut kevään Savihölkässä 40 sek:lla joten mahdollisuuksia hänen vauhtiinsa myös tänään voisi olla. Välimatka myös tähän kaksikkoon alkoi pikkuhiljaa supistumaan ja hieman ennen neljän kilometrin täyttymistä olinkin päässyt aivan heidän imuunsa. 4 km:ssä oli juottopaikka josta edellä juokseva kaksikko nappasikin mukin kouraansa, ja se rikkoi sen verran heidän juoksurytmiään, että pääsin ohittamaan heidät. Itse jatkoin juoksua kieli kitalaessa kiinni sillä ei tällaisilla pikamatkoilla juoda tarvitse. Neljänteen kilometriin meni aikaa 3:37.

Tie oli muuttunut jälleen parempipohjaisemmaksi eikä juoksu-uraa tarvinnut enään hakea tien reunasta. Sijoitukseni oli muuttunut yllättäen kolmanneksi. Taakseni en katsonut, mutta tossun ääni sieltä alkoi hiljetä, joten uskoin tehneeni hieman hajurakoa takanani vaanivaan kaksikkoon. Matka oli vasta hieman yli puolen ja mitä vain voi vielä tapahtua, mutta aloin jo miettimään, että pitäisikö alkaa varmistelemaan pyttypaikkaa, vai lähtisikö vielä rynnimään kakkossijan perään. Päätös oli helppo – tänne oli tultu tekemään kova harjoitus joten mitään löysäilyä ei hyväksytty. Päätin kuitenkin vielä tarkkailla tilannetta vähän aikaa ja jatkoin tasaista tahtia. Viides kilometri meni aikaan 3:39.

Kärki meni edelleen jossain reilun sadan metrin päässä, mutta kakkosmenijään ei ollut enään matkaa kovin montaa kymmentä metriä ja selkä läheni koko ajan. Kuuden kilometrin paikkeilla pääsin kakkossijan peesiin ja pysyttelin siinä muutaman kymmenen metriä jonka jälkeen lähdin ohittamaan. Tein vielä varmuuden vuoksi pienen nykäisyn jotta kaveri ei jäisi ihan kantapäille, mutta se oli turha temppu, sillä kaverin meno näytti olevan hiipuman päin. Sijoitus parani jälleen pykälällä. Kilometriaika painui aikaan 3:44.

Pitkä suora jatkui edelleen ja kärjen selkä näkyi jossain vajaan 100 m:n päässä. Vaikka välimatka sinne näytti ehkä hieman pienenevän, niin en nähnyt enää mitään järkeä lähteä kiristämään vahtia ja tavoittelemaan piikkipaikkaa. Oma menonikaan ei enää tuntunut kovin tuoreelta ja jos olisi alkanut kiristämään vauhtia, niin riski vatsalihaksen krampista nousisi ja sen jälkeen porukkaa lappaisi ohi molemmin puolin. Kärjen selkä kuitenkin läheni jatkuvasti. Seitsemäs kilometri meni aikaan 3:43.

Tiesin matkan olevan jokusen satametriä alimittainen joten matkaa ei ollut  enää paljon ja nyt saisi ottaa sitten koneesta kaikki irti, sillä loppumatka meni millaisessa vatsakrampissa tahansa. Kärkeä en ollut lähtenyt tietoisesti tavoittelemaan, mutta nyt se näytti olevan yllättävän lähellä. Ja yllättäen 400 m ennen maalia olin aivan kärkimiehen perässä. Reitti kääntyi jyrästi oikealle ja alamäkeen, ja tiesin, että tässä oli koitettava jos meinaisi koittaa. Koskaan en ole mitään voittanut, mutta nyt se voisi olla mahdollista. Pikkuisen tuskaa lisää kehiin, viimeiset kierrokset irti koneesta ja alamäessä kärkeen. 200 m ennen maalia vilkaisin vielä taakseni ja näin eroa tulleen kymmenisen metriä, tätä paikkaa ei enään luovutettaisi – eikä luovutettu.

Loppuaika 7.7 km:n reitilla 28.08. Keskisyke 168 ja maksimisyke 186 joten kyllä se viimeinen rutistuskin sieltä löytyi.

Ideapark-juoksu 2009

Taas on sellainen aika vuodesta, että ei viikkoa ilman kisastarttia. Tällä kertaa oli vuorossa sunnuntaina Lempäälässä järjestetty Ideapark-juoksu. Jätin ilmottautumisen suosiolla ko. päivän aamuun, sillä perjantain “epäurheilijamainen käytös” saatoi jättää koko osallistumisen väliin. Ep.urh. käytökeen syynä oli RiLe:n ja MaSa:n kanssa käyty Apulannan keikka ja siihen liittyvät lieveilmiöt. Perjantai tuli pidettyä lepopäivä ihan vapaaehtoisesti, mutta lauantaina lepopäivä oli pakon sanelema juttu, sillä “viinan kirot” irtautuivat ruumiista sellaisella voimalla, että viimehetken vetoharjoitukset jäivät tekemättä ja koko kisastartti oli vaarassa.

Sunnuntaiaamun testiverryttely kuitenkin antoi toivoa osallistumisesta, vaikkakin pakkipuoli tuntui olevan vielä vähän sekaisin. Viivaa kohden tuli kuitenkin lähdettyä, ja hyvä niin. Vatsa ei tuntunut ihan normaalilta vielä hetkeä ennen lähtöä ja kun vessojakaan ei matkan varrella ilmeisesti ollut, niin paperia piti varata mukaan riittävästi. Pahin takaisku tuli koettua ennen lähtöä, sillä “gepsi” ei inahtanutkaan kun yritin käynnistää sitä. Rakkine jäi auton takapenkille ja matkaan piti lähteä fiilispohjalta.

Klo 14 päästiin matkaan vaikka lähettäjän ase ei lauennutkaan – lähtölaukaus muuttui lähtökarjunnaksi. Lähtöviiva oli onneksi sen verran leveä, että sen tuntumaan mahtui lähes kaikki juoksijat eikä siis mitään ruuhkaa ollut näköpiirissä. Ensimmäisellä kilometrillä oli vähän outo tunne kun ei tiennyt yhtään sykkeistä tai nopeudesta. Mutta jos rinnalla juoksi itse maestro J Rouhiainen, niin ei vauhdin ainakaan liian hidasta pitäisi olla. Ensimmäisen km-tolpan kohdalla kysäisin aikaa vierellä juosseelta PunKu:n JuPe:lta ja 3:48 oli sitä mitä pitikin. Eli tavoitteena oli, että mennään vähän riskilläkin 3:50 vauhtia sen matkaan kuin jaksettaisiin, ja sen jälkeen sitten sen mitä päästäisiin. Toisenkin kilometrin kohdalla sain kysyttyä vielä ajan, muuta sitten mentiinkin väliaikapimennossa 10 km:iin asti.

Meno ei tuntunut alussa kovinkaan rennolta, mutta kilometrien taittuessa juoksu alkoi sujumaan ihan mukavasti. Väliaikapimennosta huolimatta tiesin meneväni ihan kohtalaisen hyvää vauhtia ja 5 km:n kohdalla joku huusi, että viisi juoksijaa on edellä.  Tämä vähän säväytti ja aloin jo epäilemään onko vauhti vähän liiankin kovaa – mutta annoin mennä kun rennolta tuntui. 7 km kohdalla taivalsin matkaa yksin, sillä perässä roikkujat olivat jääneet pikkuhiljaa jälkeen. Edessä n. 100 m päässä näkyi parin kilpailijan selät ja ne jopa lähenivät vähitellen.

10 km kohdalla sain ensimmäisen selän kiinni ja ohituksen yhteydessä kysäisin aikaa joka hänellä oli kympin kohdalla. Hänellä 38:05 ja minä jokusen sekunnin perässä siitä, eli aikataulussa vielä oltaisiin ja meno tuntui vielä suht rennolta. Ohitetulla oli naama veressä – nokka oli kuulemma alkanut vuotamaan, mutta hätää ei ollut. Sijoitukseni nousi viidenneksi.

Seuraavakin selkä alkoi lähenemään hyvää vauhtia ja ohitus tapahtui n. 12 km kohdilla – taas pykälä korkeammalla. Kaveri jäi roikkumaan peesiin joten sain kysyttyä aikaa 14 km kohdalla – tasan 54 min. Tämä muutaman kilometrin heikkatieosuus sisälsi muutaman ylämäenkin, mutta suurin hyydyttäjä oli vastatuuli.

Reitti siirtyi vanhan Turuntien varteen. Pitkä suora baanaa, varmaankin yli kaksi kilometriä. Peesaaja alkoi jäämään ja nelos sija varmistumaan. Edellä, varmaankin parin sadan metrin päässä näkyi seuraava selkä. Matkaa oli nelisen kilometriä maaliin joten urakka näytti liian kovalta vaikka pikkuhiljaa tunnuinkin saavaan sitä kiinni.

Matkaa maaliin oli noin 2,5 km kun käännyimme pois vanhalta Turuntieltä. Edellä mennyt selkä oli lähentynyt sen verran, että eroa oli varmaan enään n. 20 sek, joten kolmossija oli tullut ihan mahdolliseksi. 10 km juoksijat olivat tulleet mukaan kuvioihin, mutta kolmossijan mustasta selästä en irroittanut katsettani hetkeksikään. N. 1,5 km maaliin ja selkä sai kasvot, kun kaveri vilkaisi taakseen – lähenee. Reilun kilometri maaliin ja selälle vielä huudetaan “anna mennä – on ihan takana”.  Rinnalle, nykäisy ja karkuun – ai-että tuntui hyvältä. Vajaa kilsa maaliin ja tiesin, että enään ei tulla ohi, sillä juoksu tuntui vieläkin sen verran rennolta, että pieneen rypistykseen olisi vielä varaa jos tarve vaatisi. Loppusuoralla pystyin vielä vähän kiristämään ja ottamaan pari sekunttia pois ajasta. Maalissa uudella henk.koht. ennätysajalla 1:21:09. Pokali, leipä ja parit Crocsit kotiinviemisinä ei tuntunut ollenkaan hullummalta.

03052009019

Viikon harjoituskertymä:
Ma: ap. pyöräily 16 km, punttisali 1 h, ip. pyöräily 11 km, suunnistus 5 km/33 min
Ti: ap. juoksu 16.1 km, ip. juoksu 16.3 km
Ke: ap. pyöräily 16 km, ip. juoksu 16.2 km
To: ap. juoksu 16 km, ip. pyöräily 16 km
Pe: lepo
La: lepo
Su: juoksukisa 21.1 km / 1:21:09

Nolo ennätys juoksukauden päätteeksi

Mikäköhän siinä on, kun auton nokka on suunnattuna kohti Niinisaloa, niin aina silloin mielenkiintoisin mittari autossa on lämpömittari. Aina on olevinaan liian kylmä keli. Tähän asti jokainen Niinisalon reissu on ajoittunut Pirkan Hiihdon aikaan, mutta nyt edessä olisi Kankaanpään puolimaratoni. Plus kahden asteen lämpötila laittaa ainakin minut vähän miettimään mitä sitä laittaisi päällensä, vaikka edessä olisikin suht reipassykkeinen juoksumatka. Aurinkoista oli, mutta kohtalainen tuuli sai pukevaan pitkähihaisen juoksupaidan päälle vielä ohuen takin.

Neljä viikkoa aikaisemmin Kaupissa juoksemani maastopuolikas, ja siihen maaston suht kohtalaisen ajan tehneenä, sain vielä päähäni kokeilla syyskuntoni kestävyyttä Kankaanpäässä. Sitä kun on niin mainostettu tasaiseksi ja nopeaksi reitiksi, niin pitihän sitä lähteä kokeilemaan, kun Pirkan Hölkkäkin tuli jätettyä väliin. Ennätystä piti siis lähteä ainakin rikkomaan ja 1.23:lla tai jo 1.22:lla alkava aika vähän siinsi takaraivossa. Tosin syksylle ei ollut kertynyt kovinkaan runsaita km-viikkoja ja jalatkin olivat edelleen vähän jumin puolella. Mutta kokeilemaan piti lähteä.

Lähtöviivalla oli täysi repertuaari pukeutumistyylejä – täydestä talvijuoksuvarustuksesta shortseihin ja hihattomaan paitaan. Keveimmin pukeutuneet kyllä sitten kärkisijoilla näkyivatkin. Venäjän poika oli ilmeisesti tottunut Siperian koleuksiin, ja tummapintaisen kaverin keho luovutti vielä kesän aikana varautunutta lämpöä sen verran, että hellevarustuksessa uskalsivat lähteä liikkeelle. Jukkolan Helikin näytti viivalla olevan. Siihen tyttöön ei kyllä lämpö pääse varautumaan, sillä niin kapoisen oloinen menijä hän on, kun näin livenä oikein näkee. No suunnistukseen kapoisuudesta onkin apua jotta mahtuu metsässä joka oksan raosta pujahtamaan.

Ensimmäisessä lähdössä oli puolikkaan ja kympin juoksijat (maratoonarit lähti 15 min perään). Kärkipään asetelmat (siis ensimmäisten 10-15 juoksijan, joihin itsekin kuuluin) muodostuivat heti parin sadan metrin jälkeen. Kevytpukeinen ulkomaanparivaljakko karkasi heti omille teilleen, heidän perässään meni vähän isompi lössi ja sitten tuli minun ja Reiskan muodostama ryhmä. Taakseni en katsonut joten en tiedä kuinka lähellä seuraava porukka tuli.

Parin kilsan jälkeen totesin jo, että nyt mentävä 3:50 min/km vauhti ei tule kovin kauan kestämään, sillä juoksu ei ollut kovin rennon ja helpon oloista. Viisi ensimmäistä kilometriä meni vielä ihan tavoiteajassa, mutta siihen oli syynä reitin loiva alamäkivoittoisuus sekä myötätuuli. Vitosen jälkeen teimme U-käännöksen ja palasin tuloreittiämme takaisin. Ennen käännöstä laskin, että 8-9 puolikkaan juoksijaa on tullut vastaan ennen minua ja Reiskaa. Reiska oli paikkakuntalainen (myöhemmin kuultuna 50-sarjalainen) juoksijatähti jota “noin” joka toinen juoksija ja jokainen toimitsija kannusti – nimi jäi siis hyvin mieleen.

U-käännöksen jälkeen kohdattiinkin sitten karu todellisuus, eli kohtalaista vastatuulta ja nousuosuutta (jota tällä reitillä ei muistaakseni pitänyt olla juuri ollenkaan – ja paskat). Kilometrivauhti tippui yli 4 min/km eikä juoksukaan oikein maistunut. Olin etukäteen päättänyt, että jos puolimatkassa aika olisi paljon yli 42 min, niin leikki jäisi kesken. Ihan tarkkaa puolimatkan kohtaa juostessani en tiedostanut, mutta muutaman sekunnin päälle 42 min ensimmäinen kierros meni. Reitin varressa kuvaavalle Tuulille huusin, että menen vielä vähän matkaa, mutta tuskin tulen juosten maaliin asti. Tässä vaiheessa Reiskakin, joka oli koko ensimmäisen kierroksen peesaillut takanani, avasi sanaisen arkkunsa ja toivoi, että jatkaisin vielä vetojuhdan tehtäviä, sillä hänellä oli hyppysissään 50-sarjan kärkipaikka eikä haluaisi menettää sitä yksin vatatuuleen puskiessa – kahvitkin lupasi maalissa tarjota.

Keskeyttäminen siinä vaiheessa oli ihan hiuskarvan varassa, sillä meno ei maistunut yhtään ja pistämään vähän alkoi, mutta Reiskan veturiksi lupauduin muutamaksi kilometriksi jonka jälkeen olisi taas hyvä keskeyttämispaikka. Veturin homma ei sinänsä muuttanut matkan taittamisessa mitään, vauhti pysyi samana ja kaveri perässä, mutta nyt tuli juoksemiseen vähän mielenkiintoa lisää. Mihinkään hyvään aikaan ei itselläni ollut enään mitään mahdollisuuksia

Keskeytyspaikka tuli ja päätin vielä jatkaa ainakin vähän matkaa, sillä juuri silloin ei taas tuntunut niin kovin pahalta ja lisäksi taas menttin myötätuuleen ja alaspäin viettävää maantietä. Kääntöpaikan jälkeen näin, että Jukkola oli n. 1 – 1,5 min perässäni, mutta saanut minua kiinni siitä mitä ero oli edellisen kerran samassa kohdassa. Nyt tuli siis toinenkin tavoite matkalle… Heli oli pidettävä takana.

Noin kilometri kääntöpaikan jälkeen alkoi takana kuulunut teputus vähän hiljentyä. Eroa Reiskaan oli tullut pari metriä. Yritin vielä kannustaa 50:läisten kärkijuoksijaa pysymään peesissä, mutta eroa tuli metri metriltä lisää. Toinen vastatuuliosuus jäi Reiskalle yksin puskettavaksi, ja minulta taisi jäädä kahvit saamatta.

Edessä näkyi n. 100 m päässä hiipuva selkä jonka otin seuraavaksi tavoitteeksi. Ohitettavia puolikkaan juoksijoita ei vielä ole tullutkaan tällä reissulla vastaan joten kyllä sitä yksi pitää ainakin ohittaa. Nousuosuudella selkä läheni nopenevaa vauhtia eikä sen kiinniottamisessa loppujen lopuksi sitten ollutkaan mitään vaikeuksia. Rinnalle päästyäni tein varmuuden vuoksi vielä pienen nykäisyn jotta kaveri ei pääsisi peesiin, mutta turhaa sekin oli, sillä aika väsyneen oloinen hän oli.

Enään ei ollut kuin kolmisen kilometriä maaliin, mutta aikaakin oli kulunut sen verran, että 1:25:n alitus teki tiukkaa. Pakko oli pikkaisen vauhtia yrittää kiristää jotta ennätyksen tekeminen ei menisi liian tiukalle. Kilometri ennen maalia juoksu muuttui aika äänekkäksi, sillä suusta pakonomaisesti tuleva ähinä alkoi olemaan jatkuvaa. Vieläkin oli kiristettävä vauhtia, sillä se 1:25 näytti todellakin olevan työn ja tuskan takana, kun vielä GPS:kin näytti vielä 90 m liikaa (joka tarkoittaa ajassa n. 20 sek), niin kaikki voiman rippeet oli käytettävä. Viimeisillä parilla sadalla metrillä ähinän kovuus ja rytmi kasvoivat sitä mukaa kuin loppurypistyskin koveni. 1:25:n aika alittui 11 sek:lla joten täpärälle meni. Jukkola tuli maaliin minuutin minun perässäni joten tiukille meni sekin saavutus.

Ennätys parani 17 sek, mutta se ei ollut sitä mitä täältä lähdettiin hakemaan. Kaksi minuuttia pois, niin sitten olisi kelvannut. Harvoin sitä ennätysjuoksun jälkeen näin pettynyt on. En tiedä olenko käsittänyt väärin reitin tasaisuudesta kirjoitetut hehkutukset, mutta kyllä niitä mäkiä Kankaanpäähänkin on siunaantunut. Luulin, että reitti on melkein kuin vesivaaalla vaateroitu lentokenttä. Vai olikohan järjestäjät päätelleet reitin tasaisuuden sillä, että kun lähtö ja maali on samalla korkeudella, niin kyllä reitinkin on oltava silloin tasainen. Ei vaan… eihän siellä nyt mitään isoja nousuja ollut, mutta kun vastatuuleen puskee, niin silloin kyllä pienikin nousuvoittoisuus syö voimia. Hyvät järjestelyt oli, ja hernekeitto maistui hyvältä lenkin päätteeksi.

Suurin virhe itselläni oli, että laitoin ennen kisaa IcePower Hot:a takareisiin ja akillesjänteisiin. Aluksi se ei tuntunut missään, mutta 7-8 km:n jälkeen alkoi tuntumaan siltä, että akillesjänteet olisivat aivan jäässä. Se olikin yksi syy miksi meinasin keskeyttää. Juoksun jälkeen suihkussa IcePower:n aiheuttama kipu oli niin kova, etten pystynyt kunnolla olemaan suihkun alla, kun pohkeet meinasivat räjähtää. Oli varmaan huvittavan näköistä kun meikä yritti pestä itseään siten, ettei pohkisiin osuisi lämmintä vettä. Illallakin meni vielä lauantaisauna pilalle, kun kipu yltyi vielä niin kovaksi, että löylyissä ei pystynyt olemaan. Oli kyllä viimeinen kerta kun IcePower Hot -tuubi osuu minun kätteni.

Juoksukausi tuli päätettyä nyt sitten tähän. Viikko tai pari juoksutaukoa ja sitten aloitetaan treenaus taas uudestaan.

Pariin viikkoon ei ole tullutkaan blogia kirjoitettua, joten kirjoitetaan nyt sitten oikein urakalla ja käydään vielä lyhyesti läpi pari edellistä harjoitusviikkoa.

Vko 41, eli tästä edellinen viikko alkoi perinteisesti punttisalilla, sekä pyöräilyllä töistä kotiin. Loppuviikosta tein sitten viisi juoksulenkkiä joista kertyi kilometrjä n. 70. Eli pitkästä aikaa taas ihan suht hyvä määrä. Yritin pitää näillä lenkeillä pääosin vähän reippaampaa vauhtia, välillä lyhyitä vetoja tehden. Mukaan mahtui kyllä rauhallisempiakin kilometrejä.

Ko. viikon sunnuntaina minun piti mennä juokseman Pinsiön Hölkkä 7,5 km, vähän niinkuin valmistelevana harjoituksena Kankaanpään puolikasta silmälläpitäen. Se oli kuitenkin vähän epäonninen päivä, sillä ensinnäkin noin 10 km:n ajomatkan jälkeen huomasin, että minulta jäi GPS kotiin, ja lähdin sitä sitten kiireellä hakemaan jotta saisin juoksuvauhdin kisan aikana. Sitten kun vihdoin ja viimein pääsin paikanpäälle, niin totesin, että eihän täällä ketään ole. Juoksija Lehdessä oli paikaksi merkitty Pinsiön koulu Hämeenkyrö, joten ajattelin, että se onkin sitten eri kuin Pinsiön koulu Pinsiössä Ylöjärvellä. Lähdin siis ajelemaan kotiinpäin. Todellisuudessa olinkin ollut Metsäkylän koululla jota olen aina luullut Pinsiön kouluksi.

Tällä kuluvalla viikolla ei sitten olekkaan tullut paljon mitään tehtyä. Maanantaina taas tunti punttisalilla, sekä tunti jalkahierontaa jossa todettiin, että jumissa vielä ollaan. Sitten vielä illalla vielä kauden viimeisillä Tampereen Iltarasteilla Julkujärvellä. Keskiviikkona juoksin töistä kotiin, mutta muuten viikko onkin ollut lepoa puolimaratoniin asti.